Julkiset hankinnat ja asunnottomuuden kasvu

Jo muinaiset roomalaiset... [1]  Kokeillaanpa toisella kliseellä: pääkaupunkiseudun yllä liikkuu aave, asunnottomuuden aave. Pääkaupunkiseudun asuntopula on ollut jo vuosia sen kasvua merkittävästi heikentävä tekijä. Lienee siis syytä pohtia, miten tämä ongelma ratkaistaan. 

Ongelmahan ei ole uusi. Jo Z. Topelius päivitteli tilannetta. Ja nyt päivittelevät Helsingin kaikki poliitikot ja media. Viimeisimpänä sitä päivitteli perussuomalaisten vaalikampanja, jossa ilmaistiin se, että Helsingissä on vakava asuntopula, koska asuntojonossa etusija on muualta tänne tulevilla. Media älähti asiasta, mutta vain vetoamalla semantiikkaan. Jonoa ei ole, sillä oikeasti harkinta on tarveperustaista. Siis toisin sanoen, jonoon ei mennä aika- vaan tarvejärjestyksessä. Vähän niin kuin aamuvessaankin!

Väite vaikuttaisikin todelta, ainakin mikäli uskomme Helsingin kaupunkin omia asuntojen myöntämisperusteita:

"Erittäin kiireellisessä asunnontarpeessa olevat hakijat- asunnottomat (ulkona ja tilapäissuojissa asuvat, yömajoissa asuvat, hoito- ja huoltokodeissa asuvat, matkustajakodissa tai muussa tilapäismajoituksessa asuvat"

Näihin ihmisiin luetaan aivan ensimmäisinä sitten turvapaikanhakijat. Ainakin mikäli uskomme YLEä, ja miksi emme tässä uskoisi:

"Oleskeluluvan saaneista heti asunnottomia – Helsingin vuokrajonoon tulossa suuri piikki. Ensimmäisiä turvapaikanhakijoita odotetaan Helsingin kaupungin vuokra-asuntojonoon tammi-helmikuussa, kun oleskelulupia aletaan vähitellen myöntää. Arvioiden mukaan jo ennestään pitkä jono kasvaa ainakin 1 600 hakijalla. [...] Asunnottomina oleskeluluvan saaneet menevät asuntojonossa suoraan kärkeen."

Löytyy myös liuta muita otsikoita, joissa kaikissa maininta jonosta:

• Pääkaupunkiseudun vuokra-asuntojono lähes toivoton – yli puolet hakemuksista kiireellisiä
  
• Helsingin kaupungin vuokra-asuntojono pidentynyt rajusti
• Kaupungit siivoavat tuhansia pois vuokrajonoista
• Helsingin asuntojono venynyt ennätyspitkäksi
• Helsingin vuokra-asuntojonot rajussa kasvussa
• Helsingin vuokra-asuntojono kasvoi

Seuraava kysymys kuuluukin: Jos kerta jonoa ei ole, niin miksi siitä siten kuitenkin puhutaan. Jos muut saavat tätä termiä käyttää, miksi Ps ei?

Mutta tärkeintä tässä on nyt, miksi Helsingissä on niin kova asuntopula. Ensin on kuitenkin todettava, että ongelma todellakin on lokaali, sillä esimerkiksi kaikki maahanmuuttajat hakeutuvat pääosin Helsingiin, kuten oheisessa Kiinteistöpostin artikkelissakin todetaan:

"Oleskeluluvan saaneet eivät ole kuormittaneet jonoja suurten ja keskisuurten kaupunkien ja kuntien vuokrataloyhtiöihin. Tilanne on yllättänyt kaupungit ja kunnat [...] Suuret kaupungit ja kasvukeskukset, etenkin pääkaupunkiseutu ja Helsinki vetävät tulijoita puoleensa."

Tämä tuottaa painetta asuntomarkkinoilla. Siis kysyntä on yli tarjonnan. Ja hinnat nousevat. Helpoin tapa puuttua tähän asiaan olisi määrätä, ettei etusijaa annettaisi muualta tulleille "jonossa", vaan priorisoitaisiin esim. täällä jo asuvia tai työn perässä muuttavia. Tämä on kunnan päätettävissä. Tämä mahdollisesti laskisi asuntojen hintoja (mikäli se vaikuttaisi kokonaiskysyntään).  

Seuraavana ongelmana on sosiaalisen asumisen järjestäminen. Koska kaikilla on katto pään päällä oltava, ratkaisee kela/kunta ongelmaa antamalla asumistukea tai jopa maksusitoumuksia yksityisiin asuntoihin. Toisin sanoen, piikki on auki. Ja tämä piikki on iso! Ei ole tyhmää pyytää, on tyhmää maksaa[2]. 

Tämän ongelman voisi ratkaista, jos kaupungilla olisi jo joukko asuntoja, joita osoittaa näissä sosiaalitapauksissa. Mielestäni kaupungin pitäisi tällainen "kaupunginosa" rakentaa jonnekin kaupungin laidalle, jossa maa on halpaa. Tällöin vapaille markkinoille vapautuisi kilpailemaan myös niitä asuntoja, jotka nyt ovat Kelan/sossun kiltisti maksamia (tod.näk. ylihintaan), ja kilpailu tietenkin... laskisi hintoja! Syy sille, ettei kaupungin tule hankkia taloja aivan keskustasta jne. on, ettemme haluakaan tällaisesta asunnosta tulevan kannustettavaa. Lisäksi omassa kaupunginosassa voisi olla hyvä mahdollisuus keskittää myös tarvittavia palveluja ja julkista liikennettä, niin että asuminen olisi myös palveluiltaan edullista.

Mutta jos asuntoja on liian vähän, eikö niitä pitäisi rakentaa lisää?

On varsin yleisesti tunnustettu tosiasia, että tarjonnan lisääminen tosiaan laskee hintoja (mutta ei huonolaatuisen tarjonnan). Niinpä ylipäätänsä Helsinki  saisi rakentaa enemmän asuntoja — mutta mieluiten oman rakennusyhtiönsä kautta. Jotkut esittävät ARA-järjestelmää, mutta systeemissä on omat ongelmansa, kuten MOT-dokumentista käy ilmi. Periaatteena ARA-järjestelmässä on, että valtio subventoi asumisen rakentamista, minkä pitäisi näkyä hinnoissa. Mutta rakentaja on kuitenkin yksityinen, ja haluaa siis maksimivoitot. Toisin sanoen, joku vetää välistä. Ja onhan ARA aina jonkinmoinen onnenpotku, eikö halpa asuminen tulisi kohdentaa tehokkaammin köyhille eikä esim. 6500 € liksan omaaville? Ara on siis rajoitetun joukon lottovoitto. Hyvä heille, mutta sopivan pienituloinen (eli jo jonkin verran varallisuutta omaava) ei ARAan ole oikeutettu, ja tämä on vääryys.

Miksi emme siis leikkaisi kokonaan väliporrasta ja perustaisi kaupungin omaa, voittoa tavoittelematonta asunnontuotantopalvelua Hekan rinnalle? Etuina olisi se, että vuokrat olisivat teoreettisella minimillä ja ennen kaikkea kontrolli (itse rakentamisesta) paljon parempaa, kuin vain rahan levittäminen valtaisaan alihankintaketjuun. Kaupunki saisi rakentaa millaista haluaa, millä' alihankintaketjuilla haluaa, työllistäen keitä haluaa (kenties jopa...työttömiä ja heikommin työllistyviä!)

Mutta kun valtio kuitenkin haluaa lisää verotuloja, kääntäisin katseeni Taiwaniin [3]. Siellä on käytössä luksusvero, joka tuo 15 % veron myyntihinnasta KAKKOSasunnoille, jotka myydään vuoden sisällä ostamisesta. Samalla tuli 10 % myyntivero kiinteistöille, jotka myytiin yhden ja kahden vuoden omistuksen jälkeen. Uudistukset toimivat tavoitteessaan, ja asunnot halpenivat liki 12 %!  Kyseessähän on pääosin se, ettei turha asuntokeinottelu kuumenna liikaa markkinoita ja nosta hintoja. Toki on ikävää puuttua ihmisten vapaaseen markkinaoikeuteen, mutta toisaalta henkilö jolla on varaa ostella kakkosasuntoja on jo siinä määrin varakas, että kestänee pienen kirpaisun.

Maan arvon mukaan määrittyvä maa/kiinteistövero on hyvä tietyssä mielessä. Nimittäin jos verotettava arvo määräytyy kiinteistön/maan arvosta sen mukaan, mikä on alueen yleinen hintataso/viimeisin kauppa alueella, niin tällöin, mikäli maavero pidettäisiin pienempänä kuin kiinteistövero, olisi insentiivi rakentaa. Tällainen vero siis sisältäisi omanlaisen takaisinkytkentämekanisminsa, joka tasapainottaisi hintoja.

Jokseenkin tähän suuntaan uutta kiinteistöverolakia ollaankin työntämässä: 

"Hankkeen tavoitteena on luoda uusi hinta-aluekartta maapohjien verotusarvojen määrittämistä varten koko maan kattavasti. Yhtenäisen hinnan alueet perustuvat markkinahintoihin eli toteutuneisiin kiinteistöjen ja osin myös asuntojen kauppahintatietoihin.

Tavoitteena on, että kiinteistöille voidaan laskea maapohjan verotusarvo uutta hinta-aluekarttaa hyödyntämällä siten, että jokaiselle kiinteistölle saadaan yksilöivällä kiinteistötunnuksella sijaintia vastaava arvo."

Tämä uudistus suorastaan vaatii avointa ja julkista dataa kunkin asuntojen hinnasta. Tämän voisi implementoida helposti laittamalla kartalle kunkin talon laskennallisen neliövuokran. Tällöin ei kukaan voisi parkua, että nyt muut tietävät kämppäni arvon. Tai no, tietävät tavallaan, se on se idea... Sama sopisi erinomaisesti muuten palkoillekin. Avaoin data on tulevaisuutta. Tai ainakin suuryrityksiä vastaan!

Seuraavaksi törmäämme kuitenkin siihen ongelmaan, että rakentaminen on yhä Suomessa usein kallista. Etenkin, kun julkinen hankkii, sillä piikki on auki taas. Tähän tarjoan ratkaisuksi a) käänteistä kilpailutusta (erilaiset palvelut), jossa hinta on lukittu ja tarjous muodostuukin laadusta ja/tai b) elinkaaripohjaista kilpailutusta (rakennusprojektit) sekä tietenkin c) pätevää alihankinnan järjestelyä osaavien juristien kanssa, eikä niin että asiasta mitään tietämätön virkamies pohtii ja sitten kuntalaiset maksavat viulut. 

Erityisesti rakennusalalla hankintoihin liittyy kustannusten karkailua ja laadun romahdusta. Tämä liittyy toisaalta alihankintaan, toisaalta kilpailutuksen osaamattomuuteen

Pari varmaa tapaa epäonnistua (ali)hankinnassa jo alkumetreillä ovat:

• Jos et ymmärrä etkä osaa, ongelma säilyy – ulkoistettunakin.
• Jos et halua maksaa rahaa; pähkinöillä saa vain apinoita.

Näistä julkisen sektorin helmasynti on ehdottomasti ensimmäinen kohta. Kun virkamies tekee päätöksiä tuntematta alaa, tarpeita, oikeastaan mitään asiaan liittyvää, homma on tuomittu jo a priori menemään pieleen. 

Alihankintaketjutuksen ongelmat

Usein iso osa ongelmaa on jatkuva alihankintaketjutus. Julkisuuteen lausuttu korulausuma kuuluu, että alihankinnat pyritään rajoittamaan aliurakoitsijan aliurakoitsijaan. Käytäntö on luonnollisesti toinen - muutenhan korulauseita ei tarvittaisi! On aina hyvä ohje katsoa, mitä toitotetaan, ja sitten uskoa vastakkaista. Asiaan voisi toki puuttua muutosta vaatimalla ihan jo sopimustasolla, siis sopia mitkä asiat alihankitaan ja mitkä ei. Mutta silloin saattaisi jokunen hyvä kaveri suuttua ja muuttua pelkäksi kaveriksi...

Ei kuitenkaan ole tyhmää pyytää. Eikä ole viisasta ratkaista ongelmia rajoituksilla, kun ongelmat johtuvat ensisijaisesti siitä, ettei hankkijalla ole a) tietotaitoa ja b) valvontaa alihankinnoista.

Niin, koko alihankintaketjun ongelmien syy on useimmiten peilissä. 

Kuten kaikuja raksalta tietää kertoa:

"EU on mahdollistanut meille vapauden toimia Euroopassa työtehtävissä niin sanotusti yli rajojen. Tämä onkin mainio asia. Valitettavasti tämän myötä väärinkäytökset ja harmaa talous ovat lisääntyneet. Lisäksi kielimuuri aiheuttaa joskus ongelmia, varsinkin ”alihankintaketjun alapäiden” toiminnassa. Ulkomaisessa työvoimassa ei sinänsä ole vikaa. Korostan, että tällaisissa organisaatioissa toimii yhtä lailla kotimaistakin väkeä.

Vika piilee alihankintaketjun alapään ”päälliköissä”. Päällikkö ei välttämättä tiedä, eikä välitä, keitä on tulossa maanantaina riviin. Näin ollen hän ei tietenkään tiedä työhön tulevien ammattitaitoa. Päällikkö vetää vain välistä. Hänelle on pääasia, että laskutus toimii – tavalla tai toisella, mutta nopeasti.

Välinpitämättömät alapäät vähät piittaavat laadusta, aikataulusta ja varsinkaan lopputuloksesta. Työstä ei oteta minkäänlaista vastuuta. Tälle porukalle ei ole yleensä asetettu seuraamuksia esimerkiksi työn laadusta. "

 Kun kerta raha motivoi, niin järjestetään tuntuvat sopimusrikkomussakot. Mutta ennen kaikkea, järjestetään osaavat tarkkailijat valvomaan menoa. Valvonnan puute on suomalaisen sinisilmäisyyden pahin seuraus! Koko Suomessa oli 2019 noin 1600 valvontakäyntiä. Ja hiiret hyppivät pöydille...

Voisiko vaikka palkata hankkijalta tarkkailijan kohteeseen, joka vahtisi sopimuksen toteutumista. Olisihan se ikävää, jos esim. jo opiskeluvaiheessa pitäisi joku nuori työllistää, siinä saattaisi jopa ura aueta, ja mikään ei sosialidemokratiaa harmita enemmän kuin ihminen, joka elää työstään, ei valtiosta.

Kilpailutuksen ongelmat

Koska julkisia hankintoja säätelee EU-laki, on nykytilanteessa pitäydyttävä sen puitteissa. Pitää muistaa, että EU:n omien sääntöjen mukaan on sen laki aina ensisijainen Suomen lakiin verrattaessa. Toisin sanoen, jos EU:n laki ja Suomen laki ovat ristiriidassa, on Suomen noudatettava EU:n lakia!

Tämän lain osalta ongelmana on, ettei sitä juuri tarvitse soveltaa! Ei nimittäin, jos hankinta on tarpeeksi "pieni", esimerkiksi rakennusalalla 150 000 €. Tämän seurauksena PK-yritykset menettävät usein arvokkaita hankintoja. 

Tärkein tapa kiertää kilpailutusta on kuitenkin ostaa itse omistetulta kunnan tai valtion firmalta. Tällöin riittää, kunhan omistaa pienen siivun, kuten esimerkiksi Helsinki toimi tulkkipalveluita kilpailuttaessaan:

"Helsinki on keskittänyt tulkkaus- ja kääntämispalvelujensa tilaamisen A-tulkkaukseen. Syksyllä Helsingin sosiaali- ja terveysvirasto ohjeisti kaikkia työntekijöitään ostamaan palvelut ensisijaisesti tältä yhdeltä firmalta.

A-tulkkaus on 99,6 -prosenttisesti Vantaan kaupungin omistama. Helsinki kuitenkin osti vuonna 2015 A-tulkkauksesta yhden osakkeen. Tällä 0,1 prosentin omistusosuudella Helsinki saattoi keskittää tulkkausostonsa A-tulkkaukseen ilman kilpailutusta. Helsingin kaupunki on yhdelle yritykselle valtava asiakas. Pelkästään Helsingin maahanmuuttoyksikön vuodessa tarvitsemat tulkkaustunnit lasketaan tuhansissa."

Tähän asiaan pitäisi saada muutos. Ja se voi tapahtua vain lain kautta, siis Arkadianmäeltä. Mutta kunnassa voidaan jo alkaa hioa hankintojen järkevää laadintaa ja myös valvontaa. Aihetta tutkineen Johan Jarken tutkielmassaan (2020) esiintuoma havainto on, että: 

"Olennaisia korruptioon vaikuttavia tekijöitä, joissa puutteita oli huomattavan paljon, liittyivät hankintalakiin ja sen valvonnan toteutukseen sekä puutteellisista toimintametodeista johtuviin heikkouksiin esimerkiksi alaan liittyvässä tiedonhankinnassa"

Tilannetta pahentaa vielä se, ettei julkisella sektorilla ole oikein taitoa laatia alihankintasopimuksia. Ja niinpä piikki on auki...

Kehärata 35 prosenttia, Raide-Jokeri 40 prosenttia, Länsimetron ykkösvaihe 45 prosenttia, Musiikkitalo 60 prosenttia, Olympiastadionin saneeraus 67 prosenttia…

Selvitysmies, ex-kansliapäällikkö Erkki Virtanen purkaa ongelmaa haaastattelussaan:

"Esimerkiksi Olympiastadionin remontissa luvattiin, että valtio maksaa puolet ja kaupunki puolet, ja ylärajaa ei asetettu missään. Jos minä olisin Stadionin peruskorjaaja, kyllä minäkin käyttäisin tilaisuutta hyväkseni ja rakentaisin koko Stadionin marmorista uudestaan."

"Valtion uusiin yhteishankkeisiin pitäisi määritellä jatkossa etukäteen maksimimäärät sille, millä euromäärällä ja millä prosenttiosuudella valtio kuluihin osallistuu. Jos kulut karkaisivat käsistä, valtiolla olisi oltava oikeus myös keskeyttää koko hanke."

Virtasen mukaan julkisissa hankkeissa rakentamisen projektiosaaminen on riittämätöntä, niin määrältään kuin laadultaan. Ja olen samaa mieltä. Pitäisi keskittyä siihen, mikä on oleellista, kuten Aurinkokuningas sanoisi. Esimerkiksi kun rakennetaan, saattaa virkamiehellä olla kova halu vaatia ekologista maalämpöä projektin kilpailutuksessa. Vaikka asiantuntijat tekniikan tohtori Riitta Korhonen ovat sitä mieltä, ettei näytetä oikein ymmärtävän, että maalämpö toimii noin 50 vuotta:

”Lämpöenergiaa kaivoista riittää sen mukaan kaupunkialueen kerrostalotontilla noin 50 vuotta. Jo tällöin on jäähdytetty useimmiten naapuritalon alla olevaa tonttiakin. Sen jälkeen tarvitaan satoja vuosia. Maalämmön rajallisuus tiedetään Suomessa hyvin, mutta miksi sitä ei ole kerrottu riittävän selvästi? Väärinkäsitys maalämmön kestävyydestä on yleinen, ja tämän pohjalta moni taloyhtiö on tehnyt päätökset virheellisin perustein kuvitellen valinneensa uusiutuvan lämmön kiinteistöönsä. Maalämpö voi olla hyvä ratkaisu tärkeinä lähivuosikymmeninä, mutta päätökset tulee voida tehdä oikeiden tietojen pohjalta.”

Pietari Jaakkola osoittaa opinnäytetyössään (2017), kuinka etenkin rakentamisen tasolla julkiset hankkeet tuppaavat menemään pieleen juurikin puutteellisen suunnittelun osalta:

"Tutkimus osoittaa samojen havaittujen ongelmien toistuvan epäonnistuneena pidetyissä rakennushankkeissa. Puutteellinen hankesuunnittelu, huonosti suunniteltu aikataulu, epätarkat sopimusehdot, aidosti ennakoimattomat yllätykset ja inhimilliset virheet aiheuttavat merkittäviä kustannusmuutoksia ja laatupoikkeamia, jolloin näiden minimoiminen vaatii toimijoiden kesken tiivistä yhteistyötä, avoimuutta ja käytettävissä olevien resurssien entistä tarkempaa allokaatiota."

Siispä, satsataan hyvään hankintaan. Järkevät kriteerit, ammattilaiset laatimaan papereita! Ja ennen kaikkea, on uskallettava käyttää hyväksi hankintalain mahdollisuuksia, eikä vain pelätä sen haittoja. Esimerkiksi kriteerinä hankinnalle paikallisuus (kotimaisuus on muuten laiton kriteeri!). Tästä lähtien vain suomalaisia kurkkuja kouluruokalaan.

Suomalaisen Työn Liiton 2016 teettämän kyselytutkimuksen mukaan päällimmäisenä toiveena  kunnissa oli saada selkeät ohjeet ja kriteerit hankintojen tekemiseen ja eri sektoreille räätälöidyt hankintaohjeet. Mutta osa vastaajista toivoi taas ulkopuolista tahoa, jonka puoleen kääntyä esimerkiksi hankintoihin liittyvissä juridisissa haasteissa. Siispä tervetuloa osaavat kilpailuttajat, virkamiesten sijaan.

Mutta ratkaiseeko tämä asuntojen kalleutta?

Kaikki tämä on vain osaratkaisu. Ongelmia on nimittäin muuallakin...

Viime aikoina hallitus on pohtinut velkakattoa. Tämä vähentäisi ostajia. Ei hyvä, sillä ostajaksi saattaisi hyvinkin ilmaantua jokin (ulkomainen) sijoitusyhtiö, joka alkaa ostamisen jälkeen periä vielä pahempaa vuokraa. Siis ojasta allikkoon[4].

PK-seudun asuntokuplan keskeisimmät raaka-aineet ovat ylikasvaneet tuotto-odotukset sekä usko siitä, että tuoton voi realisoida sormia napsauttamalla. Näitä kiihdyttää vielä alhainen korkotaso ja pankkien keskinäisen kilpailun seurauksena luotonantokriteerien löystyminen. Mutta kun asuntojen hinnat alkavat äkisti laskea ja markkinat tyrehtyä,  pankit puolestaan alkavat nostaa korkotasoa. Siinä on kiva katsella kun on ottanut 300 000 € lainaa ja korkoprosentti kiipeilee hämähäkkimiehenä kohti kattoa...

Jos ja kun korkokatto kuitenkin tulee, olisi Suomen ehdottomasti tehtävä henkilökohtainen konkurssi mahdolliseksi (Virossa onnistuu), jolloin lainan myöntäjät joutuisivat oikeasti enemmän pohtimaan kenelle sitä lainaa kannattaa antaa ja kuinka paljon.

Nykyään voi toki jättää lainat maksamatta ja elää loppuelämäsi valtion tuilla jos vain päättää, ettei enää koskaan tee töitä. Tämän seurauksena valtio menettää rahaa, koska ihminen makaa kotonaan jouten.

Jos tilanne olisikin se, että henkilön jouduttua velkakriisiin hän voisi tehdä henkilökohtaisen konkurssin ja saada velat "anteeksi" nopeastikin, kannattaisi henkilön konkurssin jälkeen hakea töitä koska hän voisi vielä päästä omilleen. Lainan myöntäjä häviäisi, mutta lainan ottaja ei jäisi tyhjänpäälle makaamaan loppuelämäksi (25 v, minkä velka vanhenee lopullisesti Suomessa).

Entä kaikki tyhjät asunnot ja toimitilat?

"Vuoden 2019 lopussa Helsingin asuntokannasta tyhjänä oli reilu kahdeksan prosenttia, eli yli 30 000 asuntoa." sanoo Tieto & trendit -artikkeli. Koko Suomessa on vapaana yli kolme miljoonaa asuntoa!

Totuus siis on, ettei meillä ole kämpistä pulaa. Mutta kun kukin saa asua missä haluaa. Ja tuloksena kaikki haluavat PK-seudulle. 

On kuitenkin kysyttävä: onko PK-seudulla asuminen ihmisoikeus? Mitä jos Helsingin kaupunki tekisi kuntayhteistyötä ja alkaisikin osoittaa asuntoa tarvitseville asunnon jostain pohjoisen yhteistyökunnasta. Jos se ei kelpaa, tervemenoa yksityisille. Tai takaisin jonon perälle. Tarjous on yhä sama...

Tämän lisäksi PK-seudulla on yli miljoona neliötä tyhjää toimistotilaa! Sitä on jo muutettu aktiivisesti asunnoiksi, eikä kaikkea edes voida, mutta edes puolesta (500 000 m2) saisi kivasti ainakin 10 000 yksiötä.

Jos minä olisin kuningas, ehdottaisin seuraavia toimia.  

1) Helsinkiin perustetaan oma julkinen asunnontuotantoyritys tuottamaan asuntoja. Tälle yritykselle laaditaan selkeät ja tiukat hankintakriteerit, ja vaaditaan ettei alihankintaa käytetä enempää kuin on tarve. Rakennusprojekteihin vaaditaan elinkaariajattelua ja -vastuuta.

2) Kaupungin sosiaalisen asumisen asunnot rakennutetaan erillisiin taloihin, jotka sijoitellaan ei-kalliille maalle etäämmäs keskustasta/sovitaan kuntayhteistyönä johonkin halpaan pohjoisempaan kuntaan. Tämä vähentää sosiaalisen asunnon houkuttelevuutta, eivätkä nämä asunnot ole pois kalliimmilta alueilta. Samalla kaupunki joutuu maksamaan vähemmän per asutettu asukas. Etuna on myös se, että kaupunki voi rakennuttaa tehokkaita, paljon tälle ryhmittymälle suunnattuja palveluita lähelle näitä alueita, jolloin on mahdollista edistää asukkaiden oloja ja tulevaisuutta.

3) Helsinki laatii selvät säännöt näille hankinnoille, ja alkaa käyttämään järkevää kilpailutusta, jolloin tärkeää ei ole hinta vaan laatu. 

4) Rakentaminen alkaa ja keskittyy nyt tyhjäksi jääneen toimistotilan asunnoiksi muuntamiseen ja täydennysrakentamiseen. Kaupungillamme on kaunis siluetti, pidetään se sellaisena.

Englannin kielessä on hieno sananlasku: a stich in time saves nine[5]. Vatulointi on maksanut jo monta asunnotonta Helsingille. Tehdään kerralla kirpaisevia päätöksiä ja investointeja, ja nautitaan pitkään niiden hedelmistä!

Lukiosta yliopistoon ja matematiikan pitkä varjo

Kuten tunnettua, Suomessa on viime vuodesta alkaen painotettu jatko-opintoihin pyrittäessä ylioppilasarvosanoja niin, että paikoin reilustikin yli puolet on valittu suoraan opintoihin pelkän todistuksen perusteella. Tämä on vaatinut ylioppilastodistuksen arvosanojen laittamista tärkeysjärjestykseen. Ja järjestys on ollut selvä — matematiikka on jyrännyt, eritoten kielten kustannuksella. Tavoite uudistuksella on ollut nopeampi työllistyminen. Tavoite on epäonnistunut, nyt nuoret viettävät välivuoden tai kaksi arvosanoja korottaessaan. 

Samalla voidaan sanoa hyvästit lukion yleissivistävyydelle. On hyvä että nykyisellään äidinkielestä ja matematiikasta saa eniten pisteitä, mutta itse haluaisin nostaa kolmanneksi lukion tärkeimmäksi aineeksi historian. Oikein opetettuna se opettaa ymmärtämään inhimillisen toiminnan luonnetta, motiiveja ja kokonaisvaltaisesti maailman toimintaa. Ihannetapauksessa oppilaan maailmankatsomus kehittyy naiivista realistiksi ja hän osaa toimia maailmassa ilman suomuja silmillä. Myös professori emeritus Viljo Rasila lienee kanssani samaa mieltä:

Historiaa voi tietysti lukea vain muistaakseen tarpeen tullen tietyt henkilöt ja vuosiluvut, mutta sen ydin on miksi-kysymys. Tuo sana ”miksi” panee ajattelemaan, miksi joku vahva valtionjohtaja tai tavallinen talonpoika on tietyssä tilanteessa toiminut juuri niin kuin on toiminut ja miksi yksi on menestynyt ja toinen sortunut erehdykseen.

Historia ei opeta selkeitä kaavoja, mutta se opettaa ajattelemaan todellista elämää ja sen vaatimia valintoja. Sen ydin on koko ihmiskunnan yhteinen kokemus. Matematiikkaa tarvitaan, mutta sen tarpeen ja hyödyn rajat vain yhtenä oppiaineena on tajuttava.

Kysymys kuitenkin kuuluu: onko järkevää, että englantia pääsee yliopistoon helpommin kirjoittamalla pitkän matematiikan kuin kirjoittamalla itse englannin? Koska arvosanojen painoarvo määräytyy luettavien kurssien lukumäärän perusteella, näin on tällä hetkellä todellakin tilanne. 

Olen arvosanavalintaa vastaan. Koska:

1) Lukio-opiskelu on hyvin erilaista yliopistoon verrattuna. Pääsykokeen tärkein funktio on antaa esimakua siitä, mitä opiskelu on, ja samalla mitata oppilaan kykyä pärjätä yliopisto-opinnoissa (opi itse, tenti tietosi). Samalla pääsykoe antaa perustiedot itse opintoalasta, jotka muuten todennäköisesti jää lukiossa sivuun. Esimerkiksi todistusvalinta aiheutti reputtamisaallon Vaasan kauppakorkeakoulussa, sillä pääsykoekirjan poistaminen on aiheuttanut sen, ettei osalla kauppatieteiden opiskelijoista ole perusopinnoissa vaadittavia taustatietoja.

2) Monissa opinnoissa tuleva ammatti vaatii ennen kaikkea luonteen sopivuutta. Näillä aloilla on paikoin haastattelu tai jokin muu soveltuvuustestaus, mutta esimerkiksi lääkäreiltä sellainen puuttuu, vaikka lääkäriltä jos jolta odottaisin sympatiaa ja muutakin kuin vain minua tappavan syövän fysikaalisen perustan selittämistä[1]. 

3) Nykyinen järjestelmä itse asiassa pidentää valmistumisaikoja, koska jotta pisteet saataisiin maksimoitua, nuoret ovat alkaneet lukea lukion neljään vuoteen, saadakseen kirjoitettua paljon ja hyvin. He myös uusivat enemmän, mikä myös vie aikaa. Oireen syy on siinä, että on tiettyjä aloja, jotka ovat korostuneen suosittuja (eläin-, hammas- ja yleislääketiede, psykologia, lakitiede). Näiden alojen tarkempi erottelu ja mahdollisesti opintojen porrastaminen saattaisi auttaa alojen ylikorostuneeseen suosioon.  

4) Koska nykyisellään YO-koe kannustaa ulkoamuistamiseen enemmän kuin tietojen soveltamiseen. Jatko-opinnoissa ja työelämässä tärkeintä olisi kuitenkin kriittinen ajattelu ja kyky soveltaa, tätä mitataan paremmin pääsykokeella, joka (ihannetilanteessa) perustuu jaetun aineiston KRIITTISEEN SOVELTAMISEEN.

5) Nykyisellään järjestelmä asettaa vanhemmat abiturientit, ammattikoululaiset ja alanvaihtajat epätasa-arvoiseen tilanteeseen[2]. Ensikertalaiskiintiön[3] (korkeakoulujen on varattava osa yhteishaun opiskelupaikoista ensimmäistä korkeakoulupaikkaa hakeville) ansiosta alanvaihto vanhemmille vaikeutuu, ja tämän seurauksena epämotivoituneet jäävät jumiin pyörimään aloilleen. kelleiden hakukiintiöön. Ammattikoululaiset taas eivät saa ylioppilastodistusta, ja siten joutuvat pienempään, jo opiskeilleden kanssa samaan pääsykoekiintiöön.

6) Koska kokeiden painoarvo riippuu niiden kurssimäärästä, syntyy koevalinnoilla noidankehä, jossa oppilaiden on valittava jo paljon kursseja omaavia aineita, jotta voisivat kirjoittaa hyvät lähtöpisteet. Tämä taas tekee näistä aineista suosittuja, jolloin muita aineita ei lueta niin paljoa, mikä heikentää loogisesti tarjontaa muissa aineissa. Samalla se ohittaa yksilön omat intressit, sillä halusitpa minne tahansa, eniten pisteitä saa pääsääntöisesti kolmikosta pitkä matematiikka-äidinkieli-englanti.

7) Yleissivistävyyden ja henkilökohtaisen kasvun tuho. Kun opiskelijat jot ensimmäisenä vuonna joutuvat sitoutumaan putkeen, joka tähtää tietylle akateemiselle uralle, jäävät sivupolut ja "turhat" opinnot pois. Nämä ovat tärkeitä osia, joiden avulla meistä kasvaa viisaita. Viisaus kun on virheidemme summa. Ilman harha-askelia ei synny ymmärrystä ihmisenä olemisen perusolotilaa kohtaan. Onneksi sama asia on onnistuttu sanomaan jo paremmin ja muistettavammin:

8) Todistusvalinnassa on sekin heikkous, ettei se kerro juuri mitään henkilön aidosta motivaatiosta kyseistä alaa kohtaan. Sitten nämä kymmenen L:n oppilaat ovat usein (eivät aina)  juurikin heitä, joille elämä on kuin yksi suuri buffetti: napostellaan hieman kaikkea, muttei erikoistuta oikein mihinkään. Ja kun kaikki ovet ovat auki pelkät paperit postittamalla, voikin käydä niin, että on vaikeuksia valita sitä mieluisinta alaa, kun kaikki kiinnostaisi. Sitten pyöritään vähän aikaa lääkiksisessä, kunnes vaihdetaan tuubansoittoon tjms. [4] 

9) Opintovalintojen varhaistaminen ja todistuksen arvon korostuminen on johtanut valmennuskurssibisneksen kasvuun. Tämä taas loogisesti tulee johtamaan koulutuksen (p)eriytymiseen sosiaalisen luokan ja varallisuuden perusteella

10) Tytöt pärjäävät keskimäärin poikia paremmin koulussa. Syitä tähän ei tarkkaan tiedetä, ja varmasti niitä on monia. Kuitenkin, kuten tämä valtioneuvoston tutkimus osoittaa, seuraukset vaikuttavat jatko-opinnoissa:

Yläkouluissa arvosanoissa on huomattavaa sukupuolten ja oppiaineiden välistä vaihtelua. Opintojen aikaisella arvioinnilla voi olla vaikutusta jatko-opintosuunnitelmiin ja ainevalintoihin. Tyttöjen keskimäärin paremmat päättöarvosanat avaavat heille huomattavasti poikia laajemmat mahdollisuudet toisen asteen yhteisvalinnassa. 

Mutta mikäli tämä väite pitää paikkansa, että vika on kulttuurissa (tyttöjä suositaan), ei biologiassa, on kyseessä tasa-arvoa koskeva ongelma. Kuten psykologian professori Liisa Keltikangas-Järvinen esittää haastattelussaan:

"Meillä on (koulussa) sellainen sisäänrakennettu systeemi, että tyttöjä ja poika arvioidaan eri tavalla. 

Havaitsimme omassa tutkimuksessamme, että kun tytön tyyli toimia on ekstrovertti, ulospäin suuntautunut, avoin, hän saa siitä reippaasti bonuksia, enemmän kuin poika. Vastaavasti jos poika on varautunut, ujo, ehkä hieman huonotuulinen, sisäänpäin kääntynyt, häntä rangaistaan siitä huomattavasti enemmän kuin tyttöjä ."

Tämä taas johtaa siiheen, että todistusvalinta jatkaa epätasa-arvon ketjua, ja erityten tästä kärsivät ne pojat, jotka olisivat osaamisensa puolesta korkeakoulutasoa, mutta hitaamman kypsymisensä/luonteenpiirteidensä tähden heidän osaamisensa jää korkeakoulussa hiomatta. kuten Juulia Hakulinen tiivistää artikkelissaan:

"Nykyisin opetusjärjestelmä tuntuu olevan jatkuvasti epätasapainossa suosien joko tyttöjä tai poikia. Tilannetta tasapainoittaisi peruskoulussa esiintyvien oppimiserojen tasaaminen. Meillä ei ole varaa enää yhteenkään koulupudokkaaseen tai syrjäytyvään nuoreen."

Mutta mikä on matematiikan rooli tässä kaikessa?

Todistusvalinnassa pidän kuitenkin hyvänä sitä, että matematiikan rooli on sellaisenaan korostunut. Se kun on paras, vaikkakin yhä jokseenkin huono (kuten alla tulen kritisoimaan) keino mitata loogista ja abstraktia ajattelua. Sille sopivana vastapainona on sitten äidinkielen osaaminen, joka hienosti vastaa kielellistä ajattelua. Matematiikan opetuksessa on kuitenkin tietyssä mielessä ongelmallista pitkän ja lyhyen jako, varsinkin kun ne ovat jatko-opintoihin haettaessa niin epätasa-arvoisessa asemassa. Sisältönsä puolesta soisin kaikkien lukevan näiden kahden yhdistelmän, sillä jostain kummasta syystä lyhyestä löytyy mm. sellainen helmi kuin MAB06 Talousmatematiikka, jonka soisin jokaisen lukevan. Pitkä matematiikka taas sisältää paljon vain teknillisillä aloilla vaadittavaa osaamista, mutta oikeassa arkielämässä tärkeintä olisi hallita 1) murtoluvut ja 2) prosentit. Ja jos nyt puhutaan tarpeellisista asioista, niin tilastomatematiikka, kuvaajien tulkinta ja piirtäminen ovat kultaakin kalliimpaa. Tässä mallisuoritus Havaintojen tilastollinen käsittely -kurssilta (K2021) Helsingin yliopistolta:

Olen siis HS:n pääkirjoitustoimittajan Annikka Mutasen, kanssa samaa mieltä:

Menestys pitkässä matematiikassa ennustaa menestymistä korkeakoulu­opinnoissa. Pitkä matematiikka on nuorille aivoille myös kurinalaisen ajattelun koirakoulu ja ongelmanratkaisun agilityrata.

Liika valitseminen liian varhain ei vähennä paineita vaan lisää niitä. Parempi olisi, että aikuiset tekisivät velvollisuutensa ja panisivat nuoret oppimaan sitä, mikä on tärkeintä: lyhyttä tai pitkää matikkaa, äidinkieltä ja vähintään kahta muuta kieltä sekä yleis­sivistykselle olennaisia fysiikkaa, biologiaa, historiaa, filosofiaa ja yhteiskuntaoppia. Teorian vastapainoksi kaikille jokin taito- tai taideaine – ja liikuntaa joka päivä.

Lisäksi matematiikalla on yhä enemmän käyttöä kaikissa tieteissä – jopa humanistisissa. Tekniikassakin matematiikan merkitys on entisestään korostunut, sillä kaikki digitaalinen on matematiikkaa.

Juuri tässä pitäisi olla lukion sydän: yleissivistävyys. Mutta jos oppilaat haluavat (lääkiksen) jatko-opintopaikka silmissä kiiluen lukea vain matematiikkaa, fysiikkaa ja kemiaa, niin eipä enää tarjota lyhyitä kieliä, ei liikuntaa, taiteesta nyt puhumattakaan. Sitä saa mitä tilaa. Paradoksaalisesti siis tarjonnan lisääminen (erikseen pitkä ja lyhyt matematiikka, paljon kursseja) johtaakin tarjonnan vähentymiseen (kun kieliä, taito- ja taideaineita ei enää valita, ei niitä tarjotakaan). 

Mitä taas tulee väitteeseen siitä, että matematiikkaa on kaikkialla? Matematiikka kun kuulemma on kieli, jolla Jumala on kirjoittanut universumin, sanoi Galilei. Vastauksena totean, ettei minun tarvitse ymmärtää moottoria osatakseni ajaa sillä. Loppukädessä ja suuria joukkoja ajatellen pitkän matematiikan hyöty ja anti on paljon pienempää kuin lyhyen, joka soveltuu jokaiselle. Derivaatat ja integraalit ovat hyödyllisiä vasta tekniikan parissa työskenneltäessä. Eivät koodaritkaan juuri tarvitse laskentoa enempää, potenssit ovat toki hyvä osata (tässä vetoan koodarikaverieni sanomaan). Logaritmeihin auttaa jossain määrin lukuteoria ja sarjakehitelmät, mutta koska ne ovat yliopstotavaraa joka tapauksessa, ei lukion matematiikasta ole tässä kohtaa argumenttia. Humanistisissa tieteissä ainoa tuntemani matemaattista ymärrystä vaativa laki on Zipfin laki.  Lain mukaan n:nneksi käytetyimmän sanan (tai jonkin muun mitattavan yksikön, kuten äänteen) käyttötiheys missä tahansa luonnollisessa kielessä on käänteisesti verrannollinen lukuun n. Eli:

Capiche?

Toisaalla Eeva Pyrhönen, matematiikan opiskelija (yo), muistutti tästä matematiikan tärkeästä roolista ajattelun kehittäjänä:

Matematiikassa pääasiallinen tavoite on kehittää opiskelijan abstraktia ajattelua. Olen itse opiskellut lukiossa valinnaisena neljää kieltä, historiaa ja psykologiaa. Olen huomannut, että näissä aineissa suurempi painoarvo on ulkomuistilla ja kirjoitustaidolla kuin ongelmanratkaisukyvyllä, jota matematiikka opettaa systemaattisesti.

Muistutus on tärkeä, mutta ohittaa sen tosiasian, että a) abstraktia ajattelua voi oppia myös humanistisilla aineilla (malliesimerkki filosofia) ja b) lukiomatematiikkahan on valitettavan usein ulkoaopiskelua. Koska lukiossa ei todisteta mitään! Opettaja vain kertoo että tällä kikalla te saatte tuloksen, ja tällä kaavalla lasketaan tämä. Tämähän juuri on auktoriteettiuskovaista ulkoaopettelua. Oikeassa matematiikassa kysyttäisiin koko ajan miksi, miksi ja miksi. Ja jokainen tehtävä alkaisi pelottavilla sanoilla "todista, että...". Mutta lukiossa todistamista harrastetaan vain yhdellä kurssilla - ja sielläkin vain osana. Totuus: lukiomatematiikka on laskentoa, ei aitoa matematiikkaa. 

Samalla on valitettava osaamistason laskusta. Esim. kompleksilukuja ei enää opeteta. Ja sen seurauksena jatko-opinnot hankaloituvat, kun niinkin tärkeä asia kuin i jää ymmärtämättä. Kasvava opiskelijoiden virta pitkän matematiikan pariin on jo pakottanut opetuksen tason laskuun, jotta kaikki pysyisivät kärryillä! 

Samalla matematiikan opiskelun yksi tärkeä anti, uusien ajastustapojen omaksuminen, jää saavuttamatta. Imaginäärilukujen olemassaolon ymmärtäminen on valaistumiseen verrattavissa oleva kokemus, jonka soisin jokaisen kokevan! Samoin se mentaalinen kärrynpyörä, jolla opiskelija ymmärtää lopulta murtolukujen luonteen, miten esimerkiksi jaetaan puolella. Tai murtopotenssit ja kuinka ne lopulta toimivatkaan. Jos kykenee näkemään yhteyden tosimaailman ja korkeamman matematiikan välillä (ilman että tekee paljon fysiikan kokeita, jotka nämä ilmiöt osoittavat). Itselleni tämä tapahtui mekaniikkaa opiskellessa, kun tajusin vektoreiden fysikaalisen merkityksen vääntömomenttia opiskellessa. Oikean käden sääntö kunniaan jne.:

Mutta se mitä matematiikan opiskelussa jää usein uupumaan ja mitä arvostaisin kovasti on luovaa ajattelua. Lisäksi esimerkiksi historiaan kuuluu vahvasti se empaattinen ajattelu, että oppilas oppii asettumaan entisaikojen ihmisten päähän, näkemään heidän logiikallaan heidän tilanteensa ja ymmärtämään vastaten ne toimet, joita nuo muinaisaikojen ihmiset tekivät. Jos tämä ei ole omanlaistaan abstraktia ajattelua, niin mikä sitten? Helsingin sanomissa 9.6.2021 ehdittiin tosin kehua matematiikkaa yleisen ongelmanratkaisutaidon kehittäjäksi ja opinnoissa menestymistä parhaiten selittäväksi tekijäksi.

On kuitenkin tunnustettava, että tosimaailma ei ole abstraktio. Matematiikan kauneus avautuu harvoille, koska piilee sen vaikeasti ymmärrettävässä täydellisyydessä, mutta meidän maailmamme on epätäydellisyyden riivaama. Meillä ei ole täyttä informaatiota, ja emme tunne muita toimijoita. Elämme tunteiden ohjaamien ihmisten keskellä — viimeinen asia jota tarvitsemme on toiminta puhtaan järjen pohjalta, vailla tunteita toisten ihmisten huomioimisessa, rohkeutta satunnaisuuden kohtaamisessa ja riskien ottamisessa sekä tietenkin nerokkuuden tuottamia abduktiivisia älynväläyksiä, jotka ylittävät järjen, ollen mahdollisia ainoastaan inspiraation ja  luovuuden turvin. Ja nämä kaikki ovat täydellistä loogisuutta vaalivalle matemaattiselle ajattelulle anateemoja.

Ironisinta tässä kaikessa on kuitenkin, että jokainen matematiikan puolustuspuhe on kuitenkin jouduttu kirjoittamaan äidinkielellä, sillä matemaattinen notaatio ei kykene esittämään mielipiteitä ainoastaan faktoja. Ergo, matematiikan ylivalta-asema on mielipide...?

Tietokirjailija Heikki Nevanlinna antaa lopullisen niitin koko matemaattisen abstraktion käsitteelle:

Koko abstraktin ajattelun käsite on vähintäänkin abstrakti, eikä se rajoitu vain matematiikkaan. Vaatiihan esimerkiksi historia oppiaineena kykyä muodostaa kokonaisvaltaista synteesiä esimerkiksi eri aikakausien aatteellisista virtauksista ja kykyä hahmottaa niiden merkitystä ja suhdetta nykyaikaan. Ulkoluku on tässä epäolennaista. Kyllä matematiikassakin pärjää tiettyyn tasoon saakka opettelemalla vain erilaisia laskusääntöjä.

Matematiikka myös opettaa perin mustavalkoista ajattelua, jossa vastaus on joko oikein tai väärin. Se ei huomioi tosimaailman moniarvoisuutta. Ja usein itse ongelma on selvä ja jo annettu. Tosimaailmassa ongelma taas usein on, miten formalisoida ongelma. Mistä siinä on oikeastaan edes kyse? Työelämässäkin valmiita ongelmia on harvoin, oikean ongelman havaitseminen vaikeaa, ratkaiseminen vaatii soveltamista ja oikeita ratkaisujakin voi olla useita. Ja, matemaattisesti ilmaistuna, tulos on usein vieläpä polkuriippuvainen[5]. Nevanlinna jatkaakin:

Kun korkeakoulujen sisäänpääsykokeissa suositaan matematiikan kouluarvosanoja, se kaiketi johtuu sitä, että pääsykokeissa matematiikan tehtävien kautta saadaan helposti mitattavaa tietoa oppilaiden tasoeroista. Annettu tehtävä on joko väärin tai oikein.

Ylikoulutusta 

Lopuksi on pakko vielä nostaa varsinainen musta kissa pöydälle ja todeta, että länsimaissa ylikoulutetaan väestöä runsaasti. Korkeakoulutettujen määrä voisi olla hyvinkin jopa 50 % pienempi. Tämä mahdollistaisi sen, että ne oikeasti lahjakkaat saisivat kaipaamansa resurssit tiedettä edistääkseen. Luopuisin mieluusti maisteristani jonkun sellaisen hyväksi, joka oikerasti voisi keksiä jotain merkittävää. Suurin osa nykykorkeakoulutuksen tuotteista on nollatutkimusta. Kun yliopiston funktio on kuitenkin tuottaa tutkimusta ja virkamiehiä, olisi kysyttävä: voisivatko ne virkamiehet pärjät pelkällä kandilla? Tai jopa AMK-tutkinnolla. Maisterin papereilla ainakin näyttäisi tulevan pelkkiä teoriaosaajia, joidne käytännön hallintataito rajoittuu omaan elämään - jos edes siihen. Korkeakoulutettujen kasvava työttömyys (siis derivaatta on positiivinen) ei ole vain pelkkää pelottelua eikä vain korona-ajan ilmiö, kuten alla kuvatusta Akavan tutkimuksesta käy ilmi:

Tähän samaan syssyyn sen väittäminen, että Suomessa on esimerkiksi luonnontieteiden osaajien pula tuntuu naurettavalta. Kenttäkysely Kumpulan kampuksella kertoo totuuden: halvoista koodareista on pula. Heistä, jotka tekevät full stackia 2 500 €/kk. Suomessa ei ole mitään koodaripulaa, ja tänne kyllä osaava tekijä pääsee. Pula on puoli-ilmaiseksi tekevistä "osaajista". Oikeastihan työt hoituvat, mutta koodareille kun pitää maksaa "liikaa" palkkaa, niin Evan lobbaus alkaa jotta saataisiin 20 000 uutta semipätevää koodaria työnhakumarkkinoille, niin painuvat palkat 50 % alas. Osa ammattilaisista toki lähtee ulkomaille oikeille palkoille, mutta kunhan tarpeeksi moni ei uskalla lähteä, jää sossulle rahoittajia. Kuitenkin Suomen ilmasto, kansainvälisesti verrattuna pienet palkat ja heikko ostovoima ohjaavat yleensä paikalliset asiantuntijat muihin maihin leveämmän leivän perään. Ja sitten elinkeinoelämä taas itkee jossain vailtakunnallisessa lehdessä uutisen muodossa, kuinka ei saada huippuseniorikoodareita edes reilulla 3000 €/kk, ja pakko kouluttaa julkisella rahalla maahanmuuttajia paikkaamaan vajetta[6].

Sama ilmiö toimii SoTe-henkilökunnan suhteen. Jotta palkat saataisiin alas, on työnantajaliiton aika ajoittain itkettävä YLEllä tai Hesarissa, kuinka työvoimapula uhkaa. Usein ratkaisuna on ulkomailta palkkaaminen alta minimipalkan:

Attendon suunnitelmissa on palkata filippiiniläiset sairaanhoitajat hoiva-avustajiksi eli pahnan pohjimmaiselle palkalle, matalapalkka-alan uuteen matalapalkkaryhmään. Tämän jälkeen Attendo oppisopimuskouluttaa filippiiniläiset sairaanhoitajat lähihoitajiksi. Ahneuden huipentumana se, että oppisopimuskoulutettavalle lähihoitajalle Attendo voi maksaa yksityisen sosiaalipalvelualan työehtosopimuksen mukaan matalampaa palkkaa – näin on, vaikka kyseessä on tosiasiassa koulutettu sairaanhoitaja. Todellinen matalapalkka-alan alennusmyynti.  Tosiasiassa sairaanhoitajataustainen työntekijä käyttää koulutustaan ja osaamistaan työnantajan hyväksi. Kyse on siis keinosta polkea matalapalkkaista alaa entisestään.

Niinpä. Suomessa sitten koulutetaan, vaikka koulutuksella ei tuoteta kuin junioreita. Ja ajatus siitä, että sosioekonomiseen asemaansa nähden ylikoulutettu väestö voi turhautuessaan olla populistinen/poliittinen pommi, on varsin perusteltu. Lisäksi esimerkiksi Bryan Caplanin kirjassaan "Case Against Education" esittämä ajatus koulutuksesta enimmäkseen signalointina on varsin paikkansapitävä. Useimmat työt onnistuvat koulutuksesta huolimatta, eivätkä sen ansiosta. Useimmiten koulutus/titteli on vain sosiaalista lihastenpullistelua.

Puhun itse tässä henkilönä, joka kirjoitti lukiossa kympin pitkästä matematiikasta, mutta onnistui epäonnistumaan YO-kokeessa ja saavutti vain M:n, katkeroitui ja meni opiskelemaan humanistisia aloja, näki valon kymmenen vuotta myöhemmin ja on nyt opiskeleva matematiikan ja fysiikan opettajaksi. Ehkä yleistän, mutta jokainen tunnistanee tunteen...

Toisaalta, paras arvosana, minkä hyvä opettaja voi oppilaalleen antaa, on hylätty. Sillä se on ainoa tapa, jolla ihmiselle kasvaa luonnetta ja resilienssiä, kykyä sietää vastoinkäymisiä. Aikana, jolloin kaiken saa helposti nenän eteensä, vaivannäkö ja kärsivällisyys alkaa näyttäytymään mahdottomalta. Lukiossa tämä asia tuli minulle omakohtaiseksi, kun oma äidinkielenopettajani antoi minulle ysin kurssista, vaikka kirjoitin kympin koe-esseen. Nyt myöhemmin hänen tekoaan ymmärrän... 

Opiskelupaikka ei ole mikään ihmisoikeus. Joillekin ihmisille omien rajoitustensa myöntäminen on liian kova pala. Mutta parempi myöntää seinän olemassaolo kuin hakata päänsä verille siihen törmätessään. Ajatus siitä, että ehkä minä en olekaan tarpeeksi älykäs arvostetulle alalle on liikaa monille. Mutta voi myös olla samalla elämän vapauttavin kokemus, stressistä ja paineista vapauttava.

Jos olisin kuningas, vaatisin seuraavat toimenpiteet:

1) Jo kaikki perukoulun päättötodistuksen arvosanat annetaan valtakunnallisen kokeen perusteella, jota omalla opettajalla on valta korottaa tai laskea vain yhdellä numerolla tuntiosaamisen perusteella. Näin jatko-opinnot olisivat valtakunnallisestikin tasa-arvoiset, ja saataisiin vihdoinkin aitoa, vertailukelpoista dataa siitä, kuka opettaja osaa ja kenenkä rehtorin koulussa on ongelmia...

2) Kaikki kokeet aletaan pitää anonymisoituina, jottei oppilaan suku(puoli) pääsen vaikuttamaan arviointiin, vain hänen osaamansa asia.

3) Peruskoulun jälkeen kaikki oppilaat suorittavat pakollisen työharjoittelun valtion maatilalla mansikoita poimien tjms. Tämä antaa kunnioitusta oikeaa työtä kohtaan ja motivaatiota opiskeluun. mikäli idea kuulostaa hölmöltä, miltä kuulostaa puolen ikäluokan pakottaminen 0,5-1 vuoden pakolliseen, liki palkattomaan asepalvelukseen? Tähän voisi yhdistää jonkinlaisen ammattitutkinnon, jonka jälkeen oppilas voisi valita joko syventää ammatillista osaamistaan tai lähteä lukemaan lukioon, tavoitteena tietenkin yliopisto. Etuna järjestelmässä olisi, että saataisiin kaikki halpatyö katettua omilla nuorilla ja samalla iskostettua työn iloa kaikkiin. Tai ainakin opiskelumotivaatiota.

4) Ihannetilanteessa lukio ja ammattikoulu yhdistetään, ja kaikki suorittaisivat yhdistelmätutkinnon, koska nykymalli ei oikeasti ole tasa-arvoinen (ammattitutkinto nostaa tien liki pystyyn yliopistoon). Näin kaikille on olemassa ammatti pahan päivän varalle, mutta laaja-alainen oppiminen on mahdollista. Koska näin ei kuitenkaan tule olemaan, tulisi ammattikoululaisille järjestää mahdollisuus lukea lukio nopeutetusti, jotta he pääsevät myös jatko-opintoihin tasa-arvoisesti kiinni.

5) Pääsykokeet olisi muutettava pääosin aineistokokeiksi, jotta ne mittaisivat kykyä soveltaa ja analysoida kriittisesti. Osuus on myös oltava ulkoaluvullekin, ainakin niin kauan kuin yliopistot perustuvat pänttää ja tenti -opiskelutekniikkaan. Ylioppilaskokeisiin otetaan pakollisina a) äidinkieli (verbaalinen äly), b) matematiikka (looginen äly) ja c) historia (yleissivistys, kokonaisuuksien hallinta ja ymmärrys).

6) Tehdään vaihtoehtoisesti ensimmäisen vuoden kursseista kaikille avoimet (pätee vain aloilla, joilla ensimmäisistä kursseista voidaan tehdä massaopetustyyppisiä, lääkis muuten kuuluu näihin). Mutta toisen vuoden kursseille pääsisi ainoastaan, jos on suorittanut ensimmäisen vuoden opinnot keskiverrosti tai paremmin ja/tai olisi suorittanut 60 op avoimessa. Tämän hyöty olisi, että yhä laajemmalla ihmisjoukolla olisi kokemusta yliopisto-opinnoista ja sen tuomaa sivistystä, ehkä jopa syvempi kunnioitus korkeakoulutettuja kohtaan.

7) Humanistisen maisteritutkinto muutetaan graduohjaisesta pois (koska suurin osa graduista on nollatutkintoja), sen sijaan kannustetaan humanistisessa laaja-alaisuuteen ja monipuolisuuteen siten, että tutkinnon saa opiskelemalla humanistisessa kokonaisuuksia sen 300 op:n edestä. Näin työelämä saa kaipaamiaan ketteriä moniosaajia, ja tuhannet humanistit saadaan ulos yliopistoista!

8) Opintojen rahoittamiseksi ja edistämiseksi on vakavasti keskusteltava lukukausimaksuista. Kaikki tietävät, että lapsen pitäminen lastentarhassa maksaa, pahimmilaan 500 € /kk. Miksi koulun pitäisi olla eri? Työttömät pitävät lasta kotona tai sossun tuella tarhassa, miksei sama toimi koulussa. Antaisi motivaatiota opiskellakin ja totella, kun erottamisen seurauksena vanhemmilta lentää rahaa kankkulan kaivoon. Ja jos lukukausimaksu olisi kohtalainen, sen voisi helposti kattaa opintotuella. Tässä kohtaa pelotellaan mieluusti Oxfordilla ja muilla maailman ison rahan kouluilla. Mutta ne ovat yksityisrahoitteisia. Lukukausimaksuilla valtion kouluissa ei ole niinkään toimintaa rahoittava tarkoitus, vaan opiskelijoita motivoiva tarkoitus. Rajat ovat rakkautta, joskus myös piiska!

Arkkitehtuuri - geometriaa vai aritmetiikkaa?

Vastaus: molempia, sillä ensin vedetään viiva harpilla ja niin saadaan laskettua asukastyytyväisyyttä.

Aina kun tätä nykyä astun ulos, otan nitrot valmiiksi käteen. Ensimmäisenä minua tervehtivät haulikolla sijoitellut ikkunaepärivistöt, jotka härväten omiaan pyörivät naapuritalon seinässä kuin mitkäkin mosat. Seuraavaksi tajuntaani valuu vahvojen värisävyjen yli-imelä cocktail, joka on kuin megafonilla huutamista silmille. Koko karmeuden kruunaa vielä "ihana, pelkistetty skandinaavinen muotokieli", joka tarkoittaa sitä, että talosta on otettu yksi kulma pois ja tuloksena sänkyä ei voi sijoittaa kuin yhteen kohtaan asuntoa.

En ole ihan varma, saako tälle edes nauraa.

Olen aikaisemmin kirjoittanut suhteellisen puolueellisen artikkelin 20-luvun klassismista ja arkkitehtuurista ylipäätänsä, ja kenties tuo artikkeli runollisesti summaa pettymykseni nykyarkkitehtuuriin. Mutta en toista sitä tässä, jätän sen sijaan vain linkin.

 Jossei tätä artikkelia jaksa lukea, lue edes tämä.

Ongelmat ovat kuitenkin jokaisen havaittavissa. Oheinen kuva esittää Turun taudin suurta uhria, rautatieasemaa, joka Alvar Aallon käsissä muuttui upeaksi neukkukuutioksi:

Puhun siis nyt nykyarkkitehtuurista. Enkä puhu yksin, vaan lienen varsin korkeassa seurassa, nimittäin arkkitehtuurikapina-nimisen facebook-ryhmän perustaja, sosiologi Marjo Uotila lienee kanssani samaa mieltä (tai pikemminkin toisin päin), yhdessä arkkitehti Sampo Valliuksen kanssa. Moderni arkkitehtuuri ei ole hyvästä:

– Suomi on arkkitehtuurissa yhden totuuden maa, he sanovat yhdestä suusta.

He kummastelevat, mihin kaunis on kadonnut.

– Kun lukee arkkitehtuurikilpailujen voittojen perustelutekstejä, siellä käytetään sanoja innovatiivinen, rohkea, runollinen ja jopa leikkisä, mutta harvoin sanaa kaunis, Vallius sanoo. Hän on ollut kilpailutuomarina monta kertaa.

Yhtenä mallikohteena esiin nostetaan Tripla, tuo Pasilan kruununjalokivi: 

Triplan reikämäinen metallijulkisivu saa Uotilalta huutia. Vallius puolestaan miettii, miksi Triplaa edeltänyt asemarakennus kesti vain 27 vuotta.

Uotilan mukaan ongelma lepää pääosin arkkitehtikunnassa:

– Modernistisen koulutuksen saaneet arkkitehdit suhtautuvat ajatuksiini negatiivisesti. Heidän mielestään vain arkkitehdeillä on oikeus arvioida arkkitehtuuria. Hän haluaisi saada nuoret tekijät haastamaan ammattikuntansa vallitsevaa linjaa ja ymmärtämään ympäristön merkitys ihmisten hyvinvoinnille. 

En kuitenkaan ole aivan vakuuttunut tästä(kään) yksinkertaisesta selityksestä. Varmasti eivät kaikki nykyarkkitehditkään laatikkoarkkitehtuurista tykkää, mutta joutuvat kuitenkin sellaista piirtämään, kun rakennuttaja tilaa halpaa, nopeasti ja kaikkia turvamääräyksiä noudattaen. Kyllä sitä välillä ihan nättiäkin rakennetaan, mutta tätä tehokkaasti estää ns. "kustannustehokkuuskultti". Eli usko siitä, ettei kaunis voi olla halpaa. Vaikka perinteinen kivitalokin häviää vain n. 10 % hinnassa "puutalolle", ja sekin voitetaan takaisin elinkaaren aikana.

Onko naapurissa ruoho sitten vihreämpää?

Kovasti ihmettelenkin, että jos rikkaassa Suomessa ei onnistu, miten sitten Virossa onnistuu? Veljeskansamme on saanut sivusta vuosikymmeniä todistaa, kuinka kommunismi levitti modernismin "ilosanomaa": betonikuutioita keskelle peltoa, keskelle kaupunkia, keskelle merta ja keskelle ei mitään. Aivan luonnollista siis, että nimenomaan virolaiset ymmärtävät estetiikan päälle. Ja heidän esitaistelijansa on Allan Strus, mies joka loihtii unelmia taloiksi ja kertoo totuuden:

”Modernistinen ajattelutapa näkyy arkkitehtuurissa enemmän kuin millään muulla taiteenalalla. Historia ja perinteet halutaan unohtaa ja kuvitellaan, että on mahdollista lähteä suunnittelemaan uusia taloja nollapisteestä. Miksi on tärkeämpää luoda asuinalueelle kontrasteja kuin harmoniaa jo olemassa olevan kanssa?”

”Ihmiskunta on koonnut tietoa ja viisautta tuhansien vuosien ajan. Yhtäkkiä ensimmäisen maailmansodan jälkeen syntyi ajatus, ettemme enää tarvitse vanhaa vaan voimme viisaudessamme hylätä sen” 

”Meillä annetaan kauhean suuri arvo sille, että arkkitehti keksii jotain täysin puhtaalta pöydältä – että hän on kuin tabula rasa, tyhjä taulu. Hyvin pitkään arkkitehtuurin keskeinen ajatus oli, että talon pitää olla kestävä, käytännöllinen ja kaunis. Juuri siihen minä pyrin.” 

Tämä mies osoittaa, ettei kauniin rakentamisen tarvitse tinkiä modernin ajan mukavuuksista:

”Minun taloni ovat moderneja. Ulkonäöllään ne kunnioittavat Kadriorgin historiallista rakennusperintöä ja esimerkiksi vanhaa virolaista kylpyläarkkitehtuuria, mutta ne eivät ole kopioita vanhoista taloista. Taloissa on siron julkisivun alla kolminkertaiset ikkunat, parketit, lattialämmitys, erinomaiset lämpö- ja äänieristeet ja parhain mahdollinen energialuokka. Toisessa talossa on maanalainen parkkihalli”.

Hän peräänkuuluttaakin todellista demokratiaa kaupunkisuunnitteluun, ei epämääräisiä kauppoja kulisseissa[1]:

”Minusta pitäisi palauttaa mieleen kysymys siitä, että kenelle taloja oikein tehdään? Muille arkkitehdeille vai tavallisille ihmisille? Tavallisten ihmisten pitäisi saada päättää, millaisia taloja he haluavat nähdä.” 

Missä sitten vika?

Toki tämä demokratia edellyttäisi sitä, että ihmisillä olisi yhteys perinteeseensä ja kulttuuriinsa, että he osaisivat puhua sitä kieltä, jolle Eurooppa on rakennettu. Ongelmana on, että ne merkitykset, joita nämä arkkitehtuurin sanat kantavat, eivät aukene nykyihmiselle. Tämä johtuu siitä, ettemme enää osaa kulttuurimme kieltä. Koko eurooppalainen kulttuuri nojaa kahteen suureen, antiikkiin ja kristinuskoon. Nämä kaksi ovat antaneet koko viimeiselle 2000 vuodellemme merkityksiä, sanoja, kielioppia, aiheita. Mutta tuo yhteys perintöömme on katkennut tieteen myötä. Enää ei tarvitse osata vanhoja asioita, siis latinaa ja antiikin tarinoita, saati lukea raamattua. Sin sijaan riittää, kunhan osaa tuottaa ja kuluttaa. Nykyään talot rakennetaan geometrian kielellä (siis ympyröillä, neliöillä ja kolmioilla), ei kulttuurin, ja siitä muotokielen köyhyys. 

Modernius on tahallista ideologian pohjalta kasvanutta sabotaasia. Koska klassinen arkkitehtuuri tuo mieleen II maailmansodan ja stalinismin kauheudet[2], halutaan olla erityisiä, edistyksellisiä, uusia, erottua tavanomaisesta, erottua maallikoista. Robert Hughes kuvasi tämän modernin taiteen ja arkkitehtuurin sairauden erinomaisesti v.1980 dokumenttisarjassaan The Shock of the New, joka on muuten katsottavissa ilmaiseksi tätä nykyä Youtubessa:

Nostalgia on kuitenkin ihmiselle luontaista; kaipuu vanhan (ja hyväksihavaitun) pariin. Eikä se ole vain haikailua menneeseen, vaan perinteitä ja niiden uudelleenelämistä, siis yhteiskunnan koheesiota ja yhtenäisyyttä ylläpitävä tunne. Tunne siitä, että saa olla osa pitkässä sukupolvien ketjussa, saada siitä merkitys ja suunta elämälle. Perinteidensä jatkaja, ehkä sukunsakin. Jos kaikki hajoitetaan koko ajan yhä uudelleen, jos uuden luominen on itseisarvo, niin yksilö repeytyy irti juuriltaan ja yhteisöstään kotiseututunnetta halveksuen. Kuten on jo paikoin käynyt. Tönniesiä mukaillen, ajaudumme Gemeinschaftista (läheinen yhteisö) kohti Gesellschaftia (etäinen yhteiskunta):

Gesellschaftia luonnehtii epäluottamus, vastakohtaisuus, kilpailu ja irrallisuus. Se on tilapäinen ja pinnallinen, kun taas Gemeinschaft on Tönniesin mukaan kestävä ja alkuperäinen yhdessäolon muoto. Gesellschaftissa jokainen ajattelee itseään ja yrittää tuoda esiin tärkeytensä ja etunsa kilpailussa muiden kanssa.

Lisäkapulana rakentamisen rattaisiin lentää vielä itse arkkitehtikoulutus, joka mahdollisesti on liian insinöörimäinen, tuottaen vain tasapäistettyjä, massakoulutettuja suunnittelijoita. Missä kunnianhimo, missä perinteiden kunnioitus? Ongelma saattaa siis levätä osin itse nykyarkkitehdeissa, joille jokainen projekti on vain mahdollisuus suunnitella jotain "uutta" ja "ennennäkemätöntä", ei niinkään suosittua tai kaunista, koska kauneushan on aina vain katsojan silmässä, siis mitä väliä. Tärkeää on hyödyllisyys, funktion toteutuminen, siis funktionalismi. Adam James Pollock on käsitellyt ongelmaa mainiossa artikkelissaan Modernist Urbanism: The Untruths of Beauty and Utility:

 In architecture, the entire viewpoint of cubical concrete structures being – dare I say – ugly is often arrogantly disregarded since, as one ought to know, “beauty is subjective”. And so the modernist dreams up an image of subjective beauty, something which only he may find beautiful, a structure so inherently different that he would understand if lesser folk cannot comprehend its appeal. And this subjectively beautiful building will, without a shadow of a doubt, look identical to each and every one which the modernist has produced before. 

The claim of utility as intrinsic in modernist architecture is, at its core, false. If a structure is built with only utility in mind, and no regard for mass aesthetic appeal, there will come a time in the not so distant future when said structure no longer maintains this level of utility. 

Arkkitehtuuri, kuten (moderni) taide yleensäkin, elää siis "uutuudesta", eikä vanhoista arvoista kuten kauneus. On keksittävä uusi kulma ja tapa lähestyä, oltava luovia. Luovuus on tavoiteltavaa, ei kauneus. Taide on eriytynyt kauneudesta. Arkkitehdit eivät suostu tekemään kaunista, koska heidän mielestään kaiken pitää olla aina uutta ja erilaista. Jos siis ennen on tehty kaunista, nyt pitää tehdä rumaa, jotta tehtäisiin uutta?

Nykyarkkitehdit vaikuttavatkin ns. runkkuringiltä, joka yrittää tehdä toisiinsa (ei siis yleisöön) vaikutuksen tuottamalla mahdollisimman häkellyttävää, epäsovinnaista suunnittelua. Mukana juonessa ovat erilaiset arkkitehtuurin palkintoja myöntävät säätiöt, jotka sitten palkitsevat tämän erilaisuuuden. Talossa asuja toki arvostaisi kauneutta, mutta hänen mielipiteestään ei olla kiinnostuneita.

Myönnettäköön tosin, että vastakkaisiakin mielipiteitä on: ed. artikkeli alkaa aina niin tuoreella argumentaatiovirheellä, jossa kirjoittaja hyökkää Uotilan persoonaa vastaan, aivan kuin tämä jotenkin vähentäisi hänen sanomansa totuudenmukaisuutta[3]. Hän kuitenkin tuo asiallisen pointin esiin. Nimittäin sen, että toisinaan arkkitehtuurin ihailussamme emme näe puuta metsältä. Tarkoittaen, että jos puu on laho ja mätä ja ties mitä, tuskin yksikään tikka siihen tahtoo muuttaa[4].

"Valokuvat kertovat kuitenkin todella vähän siitä, onko rakennus miellyttävä asua, onko naapurusto mukava, sanovatko ihmiset toisilleen iloisesti päivää ja onko heillä hyvä olla."

En näe ongelmaa ylitsepääsemättömänä. Ja osa viehätyksestä kiistämättä syntyy ahtaista nurkkauksista, tämän kaikki Kalliossa kotibileissä joskus olleet voinevat vahvistaa. Mutta en kiistä, että makuasiat ovat vaihtelevia. Ei tarvitse kuitenkaan tyytyä pelkkään makuun tätä asiaa tuomitessa, kun voi saada numerot ja tieteen puolelleen.

Arkkitehtuurivalinnalla on selviä psykologisia ja terveydellisiä vaikutuksia, kuten tämä BBC:n artikkeli summaa. Huutia saavat mm. valtavat, tiiviisti pakatut ja muista taloista eritetyt tornikompleksit:

If the façade is complex and interesting, it affects people in a positive way; negatively if it is simple and monotonous. 

Featureless apartment blocks [...] quickly became notorious for their crime, squalour and social dysfunction.

Having access to green space such as woodland or a park can offset some of the stress of city living.

The health effects of inequality, which tends to increase the risk of circulatory disease among those lower down the socioeconomic scale, are far less pronounced in greener areas. 

Most people feel better in rooms with curved edges and rounded contours than in sharp-edged rectangular rooms 

Ja juurikin klassisella arkkitehtuurilla on omat hyötynsä. Tiedämme jo esim. psykologisesta tutkimuksesta, että ihmisaivot pitävät vaikka symmetriaa esteettisenä. Niin ihmiskasvoissa, ruumiissa kuin ympäristössäkin.

Janne Pihlajaniemi Oulun yliopistolta on väitöskirjassaan tutkinut asuntojen hintoja suhteessa mm. niiden edustamaan arkkitehtooniseen tyyliin. Väitöskirjan sivulla 139 sanotaan selvästi:

"Postmodernismin ja sitä uudempien tyylien hintaero on koko ajanjakson [1980-2008] malleissa noin 11–16 % alhaisempaa kuin jugend-tyylisuunnan."

"Arkkitehtonisella tyylillä havaittiin olevan selkeä vaikutus asuntojen hintoihin. Pelkän arkkitehtonisen tyylin hintavaikutus oli tässä tutkimuksessa suurimmillaan noin 18 % asuntojen hinnasta" (ibid. 147)

Mielestäni yli 10 % hintaero on merkittävä. Ja kertova...  Jopa Osmo Soininvaara on kanssani samaa mieltä (tai minä hänen):

The Economistissa oli jokin aika sitten artikkeli, jossa oli tutkittu, miten rakennusten ulkoasu vaikuttaa asuinalueen hintatasoon. Johtopäätös oli, että perinteistä tyyliä jäljittelevä rakennuskanta nostaa alueen arvoa 15 prosentilla.

Arkkitehdit pitävät vanhaa julkisivua uudessa rakennuksessa jonkinlaisena petoksena. Esimerkiksi jugendin näköisen talon pitäisi olla rakennettu myös samalla tekniikalla kuin vanhat jugend-talot.

En ymmärrä tätä logiikkaa lainkaan, koska nykyinen rakennustapa sallii kaikenlaisten julkisivujen tekemisen. Se ei siis indikoi mitään. Miksi vanhan ja kauniin kopioiminen pitäisi olla pois suljettua? Onhan se uuden ja ruman kopioiminenkin kopioimista. Vuosisatojen aikana arkkitehtuurissa jalostui monia iättömiä kauneusihanteita. Ei niiden nyt kiellettyjäkään pitäisi olla.

Joku sanoi minulle, ettei arkkitehtuurin tarkoituksen ole tuottaa kaunista, koska eihän kaikissa romaaneissakaan ole onnellista loppua. Ketään ei kuitenkaan pakoteta elämään siinä kertomuksessa, jonka kirjailija on luonut.

Mitä ratkaisuksi? 

Ehkäpä ratkaisuksi sopisi Kiinan malli, siellähän asunnot myydään ilman väliseiniä ja lattioita, pelkkinä betonirunkoina. Asiakas laatoittaa ja seinittää sitten makunsa mukaan. Mutta tämä on toki huomioitava. Kaunis julkisivu ei kuitenkaan mitenkään estä rakentamasta modernien standardien mukaisia rakennuksia. En itse ymmärrä tätä argumenttia, ettei nykyään enää voida rakentaa vanhanmukaista. Ovatko rakentajat jotenkin maagisesti unohtaneet, kuinka kipsiä valetaan stukkoihin? Onko kaariholvin matematiikka liian vaikeaa nykyinsinöörille laskea? jos puute on käsitaidosta, senhän oppii tekemällä. Yksi luokallinen artesaanirakentajia per vuosi, markkinat ovat pian saturoituja. Tai tuodaan lahjakkuuksia Virosta/Baltiasta, sieltähän Suomen rakentajat tätäkin nykyä jo tulevat 

Toinen hyvin tärkeä seikka on käsittää arkkitehtuurikin kokonaisuutena. Yksittäinen modernistihirviuö istuu aivan yhtä huonosti klassiseen ympäristöön kuin mitä klassinen rakennus lähiöön. Kokonaisuus on aina enemmän kuin osiensa summa, se on usein osiensa harmoniaa. Muistutuksena tämä kauheus Helsingin keskustasta:

Lähde: http://hupsis-huppu.blogspot.com/2010/07/2-reitti-3-osa.html

Mallisuorituksen saamme kuitenkin jälleen kerran Turun arpisesta maisemasta. Eli kuinka vasemmanpuoleisesta päädyttiin oikeanpuoleiseen, jättämällä yksi uusklassinen osa törröttämään muuten funkkiksesta elementtikasasta, ja saatiin osiansa huonompi kokonaisuus:

Lähde: https://fi.wikipedia.org/wiki/Julinin_tontti

Lähde: https://fi.wikipedia.org/wiki/Julinin_tontti

Toinen tapa pilata talo on rakentaa uusvanhaa, ilman hajuakaan siitä mitä vanha oikeastaan on. Eräänlainen porvarismin voitto perinteestä on Tuurin kyläkaupan kitsch:

Sopivasti rajaamalla tästä voisi jopa nauttia. Muuten se iskee kuin haarukka pistorasiassa hevoslogollaan ja sinisellä sävyllään. Nähdäkseni ongelma on siinä, että perinteinen arkkitehtuuri on kuin fraktaali: zoomasi kuinka lähelle tahansa, aina löytyy yksityiskohtia. Talo on elävä, sen pinnat ja muodot ovat orgaanisia. Ne muistuttavat elämää, ne ovat nähneet sitä. Patina, sitä ei voi väärentää. Ja nämä Tuurin talot, seisovat keskellä asfalttia ja automerta. Ja paria ostoskärryä. Eivät ne siihen sovi, odottaisin tämän talon edustalla hevoskärryjä ja (mies)palvelijoita. Tai upeita yksityiskohtia, joiden olemassaolon syytä varten pitäisi kysyä tekijöiltä satojen vuosien takaa selitystä. Mutta tässä on vain "välttämättömät" koristeet tunnelman luomiseksi. Se tässä on vikana.

Paremmin, joskaan ei tyylipuhtaasti, pärjää Vironlahden Zsar outlet: 

”Yksityiskohdat pitää tehdä huolellisesti, siten syntyy huoliteltu lopputulos. Joka kerta, kun olen Vaalimaalla käynyt, on tullut tunne, että keskuksesta tulee hienompi kuin suunniteltiin”, pääsuunnittelija Petri Pussinen sanoo.

Lähde: https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/3/3a/ZSAR_Outlet_Village.jpg

Uusvanhaa tyyliä ei valittu sattumalta kohteen ihanteksi:

”Näytimme pietarilaisille kuvia kuudesta eri julkisivusta. He pitivät eniten vaihtoehdosta, joka muistutti Pietaria.”

Kuulemma myös suomalaiset testihenkilöt suosivat uusklassismia edustavia kuvia – onhan tyylilaji tuttu Helsingin keskustasta. Valinta oli siis selvä. 

Zsar outletin ongelma on sama: kliinisyys. Taloissa ei ole rosoutta, ei elämää, ei historiaa. Ne ovat asfalttimeressä kelluva kummajaisuus. Tästä syystä on erityinen tappio, kun Helsingissäkin puretaan vanhaa uuden tieltä. Tällöin tuhotaan harmonia, yleisvaikutelma, kokonaisuus. 

Vertailua

Jos sen sijaan haluaa kaunista kokonaisuutta, tässäpä mallikuva Kartanonkoskelta, jota Suomen kuvalehtikin on hehkuttanut. Sitä voidaan jopa pitää Suomen parhaana asuinalueena, ja kiitos tästä kuulunee ruotsalaisille, joiden hienon yksinkertainen filosofia tuli kiteytettyä seuraavin sanoin:

Erään kiteytyksen mukaan ruotsalaiset suunnittelivat kaupunkia, kun taas suomalaiset arkkitehdit ehdottivat taloja.

"On syntynyt kysymys siitä, onko tämä oikeaa arkkitehtuuria – onko tämä sallittua vai kiellettyä arkkitehtuuria", Kallaluoto hymyilee. "Lähtökohtaisestihan tätä ei ole koskaan suunniteltu arkkitehtilehteen vaan pikemminkin asukkaille."

Miten onkaan, että suora ja säännönmukainen ikkunarivistö saa näinkin ihmeitä aikaan. Samoin pastellisävyiset, sointuvat värit:

Lisää maisemaan vielä sekakäyttäjät kirmaamassa nurmella. Lähde: https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Parken_f%C3%B6r_m%C3%B6ten_och_lek.jpg

Verrataan tätä johonkin modernimpaan ihmeeseen. Olenko se vain minä, vai näyttäisikö osa askkaista asuvan ylösalaisin?

Lähde: http://rumatalo.blogspot.com/p/helsinki.html

Vantaa on kunnostautunut eritoten koulujen laadullistamisessa. Tässä pari mallisuoritusta. Kaikki oleelliset elementit ovat läsnä: satunnaisia värejä, ulos törröttäviä parvekkeita sekä kaarimuotoja.

Lähde: https://www.rakennuslehti.fi/2018/11/upouuden-koulun-lattiat-jouduttiin-repimaan-auki-ja-asentamaan-uudelleen-nyt-kosteusvaurioita-on-loytynyt-taas/

Lähde: https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/onko-tassa-suomen-rumin-seina-koulun-uusi-julkisivu-ei-kelpaa-vantaalaisille-adressi-vaatii-piilottamaan-betonihirvion/7481820

Rakennus voi siis olla vaikka kuinka hieno, mutta jos se ei istu ympäristöönsä se vie hienoudesta pois. Vertaa tähän mukajugendiin, jota rakennetaan Katajanokalle aidon jugendin sijaan (ei kuulemma löydy enää osaavia rakentajia). Taidehistorian ja arkkitehtuurin tutkija Riitta Nikula selittää:

Jugend-talojen rakentaminen vaati ammattikuntia, joita ei enää ole tai joiden taitajat ovat harvassa – esimerkiksi eritasoisia muurareita ja kipsikäsityöläisiä. Standardisoituja ikkunoita ei ennen ollut, vaan ikkunat rakennettiin erikseen.

Sama  Riitta Nikula muuten moitti Zsar outlettia kovin sanoin:

”Ne ovat vastenmielisiä. Koska rakastan Pietaria, jossa on viime aikoina entisöity hienosti vanhoja rakennuksia, koen tällaisen halvan näköisen arkkitehtuurin lähinnä pilkantekona”, hän sanoo.

Marjaana Yläjääski Helsingin kaupungin asemakaavoituspalveluista puolestaan pesi kätensä (ja vaihtoi työpaikkaakin) ennen selityksen antamista sille, miksi enemmän jugendia ollut rakennus ei saanut rakennuslupaa:

”Lähtökohtaisesti katsomme asemakaavan muutoksen yhteydessä sitä, että uusi rakennus sopii ympäröivään kaupunkirakenteeseen ja kaupunkikuvaan”, Yläjääski kertoo.

Nikulan mukaan perusongelma olisi ollut kuitenkin luonnottomuus:

”Jos nyt lähdettäisiin tekemään jugend-taloa, siinä ei olisi mitään luontevaa. Katajanokan Linnankatu 3:n rakennusta on kehuttu, mutta minun mielestäni sen ongelma on juurikin se, että se on liian kallellaan jugendiin. Yksityiskohdat ovat kuitenkin jugendiksi aivan liian ronskit.”

Hyvä lukija, päätä itse. Kumpi seuraavista on luonnottomampi:

    

Imperiumien vastaisku!

Tässä kohtaa on myös hyvä keskustella hetki modernin arkkitehtuurin eduista. Tai ei nyt modernin arkkitehtuurin, se on mielestäni muuttunut koneeksi joka vain kopioi itseään, vailla identiteettiä. Mutta alkuperäinen funkkis palveli hyvin aikaa II maailmansodan jälkeen; Eurooppa oli raunioina, evakkoja oli kymmeniä tuhansia. Piti saada asutettua kaikki nopeasti ja tehokkaasti. Köyhyys oli endeemistä, ei ollut varaa liiallisiin hienosteluihin. Niistä eivät nälkäiset, asunnottomat ihmisjoukot tykkää. Kommunismi saattaisi jopa levitä. Tähän haasteeseen vastasi funkkis hienosti. Mutta sitten vaurastuttiin ja noustiin jaloille. Ainoa asia vain, että nuoruuden nuukailu jäi päälle. Ja funkkiksesta kehittyi modernismi, joka teini-iän innolla (ja siis vailla täyttä ymmärrystä) kapinoi kaikkea perinteistä vastaan. Ehkä taustalla on toive, ettei enää koskaan sotaa. Mutta luulen, että modernismi vain takentamalla kaivoi itselleen haudan...

Ja sitten on vielä itse rakennusliikkeiden vastaus koko debattiin. Tässä artikkelissa YIT ensimmäisenä myöntää, että yleinen mielipide on heitä vastaan. mutta p*skat rahvaasta! Sitten koko artikkeli käsitteleekin sitä, kuinka yleinen mielipide on väärässä. Häpeäisitte, kansalaiset!

Haastateltuna oli myös arkkitehti Esa Ruskeepää, joka tiivisti upeasti olennaisen vanhasta, ei-modernista arkkitehtuurista:

”Luulen, että ihmiset hakevat rakennuksista pysyvyyden tai paikkaan juurtumisen tunnetta, joiden luominen on nykyään aiempaa vaikeampaa. Rakennuksen tärkein tehtävä on olla ihmiselle suoja, fyysisesti ja henkisesti, ja se miten tämä koetaan, tapahtuu melko tiedostamattomalla tasolla.”

Jugend-rakennuksessa kulkiessa on helppo aistia sellaista historiallisuutta, arvokkuutta ja laatua, joka on nykyään harvinaista – ja siksi usein niin arvostettua. Ruskeepään mukaan vaikutelma voi syntyä pienistäkin yksityiskohdista, joita harvemmin tulee ajateltua. 

Ei ole mitään pakottavaa syytä, miksei nykyään voitaisi rakentaa aivan eri tavalla. Klassisista tyyleistä tutut ratkaisut, kuten koristeellisuus, näkyisivät hieman hinnoissa, mutta eniten hintaan vaikuttaisi sama syy kuin nykyäänkin: rakennuksen sijainti.

Loppusanat 

Niin. Talo ei ole vain "kone, joka tuottaa asumista", kuten Le Corbusier[5] oli ajatellut. Talo on myös tunteiden keskus, koti.  Siihen liittyy valtavasti tunteita, muistoja ja ajatuksia, kulttuuria ja historiaa. Toisaalta meillä on mielikuva rakennuksesta sellaisena, kuin sen historiasta ja kulttuuristamme saamme, tämä on meille yhteistä. Mutta sitten on vielä oma henkilökohtainen osuutemme - illanviettomme ja ensisuudelmamme, jotka liittyvät johonkin rakennukseen hyvinkin kiinteästi. 

Tällaisenaan jokainen rakennus on Gestalt, kokonaisuus joka on enemmän kuin vain osiensa summa. Ja se mihin me emme voi juurikaan vaikuttaa, on tuo yhteinen osuus, eli historia ja kulttuuri. Me olemme tottuneet ajattelemaan klassista arkkitehtuuria ja niitä arvoja, joita se edustaa. Tyypiesimerkkinä pylväänpäädyt eli kapiteelit, joista voimme lukea rakennuksen käyttötarkoituksen, vaikkapa Senaatintorilla: 

Doorilaista tyyliä on luonnehdittu sotilaalliseksi. Vanha Päävartio rakennettiin doorilaiseksi. Kirkko ja Valtioneuvoston linna eli vanha Senaatintalo ovat saaneet korinttilaiset pylväät hengellisen ja maallisen vallan edustajina. Joonialaiset kapiteelit ilmaisevat tietoa, sivistystä ja mikseivät taidettakin. Yliopiston fasadi onkin saanut joonialaiset pylväät. Vestibyyli sisällä on tosin alakerroksiltaan rakennettu doorilaisten pylväiden varaan ja sisällä Suuressa juhlasalissa komeilevat korinttilaiset pylväät. Olihan Suuri juhlasali jo sisätilana arvokkain varsinkin tuon aikaisessa Keisarillisessa Aleksanterin Yliopistossa ja ansaitsi siksi korinttilaiset kapiteelit.

Itse asiassa, koko Helsingin senaatintori on taitavasti laadittu kokonaisuus, enemmän kuin vain osiensa summa (Gestalt). Kaikki kolme pylväsjärjestelmää ovat käytössä, sillä Senaatintori on Suomen keskus. Niin uskonnollinen[6], hallinnollinen kuin kulttuurillinenkin.

Niinpä soisin, että Suomessa alettaisiin vakavissaan katsomaan arkkitehtuuria ja rakentamista enempänäkin kuin vain taloina ja asuntoina. Ne ovat osa yksilöiden tarinaa, mutta myös Suomen. Minkälaista tarianaa jälkipolvet tulevat meistä kertomaan? Joskus vanhassa on vara parempi, kuten nämä Suoja ry:n arkkitehdit toteavat:

”Tällä hetkellä meillä ei synny uutta rakennusperintöä. Nykyrakennuksilla on rakentamistapansa ja -materiaaliensa vuoksi lyhyt elinkaari”, sanoo Museovirastossa intendenttinä työskentelevä Robin Landsdorff.

Jonas Löfroos muistuttaa, että pääosa rakennustarvikkeista ja -menetelmistä on yhä teollisia ja kestävän kehityksen vastaisia:

”Siellä on erilaisia muoveja, maaleja, eristeitä, levyjä, betonilaatuja ja loputon määrä näiden materiaalien lisäaineita, jotka ovat jo itsessään haitallisia ympäristölle ”

Arkkitehti Lars-Erik Mattila murskaakin monia myyttejä, joita ihmisillä on rakentamisesta. Esimerkiksi puurakentamisen paluu onkin pseudopaluu:

”Ei oikeita puukerrostaloja ole tällä hetkellä olemassakaan. Nykyisissä puukerrostaloissa on puuta vain noin neljännes, loppu on esimerkiksi mineraalivillaa, kipsilevyä, tasoitetta, muovikalvoja, liimaa, maalia ja teippiä.”

”Nykyajan taloja rakennetaan käytännössä ihan samalla tavalla kuin parjatuilla 1960- ja 1970-luvuilla. Sen sijaan 1900-luvun puoliväliä edeltävät talot eroavat kuin yö ja päivä kaikesta sen jälkeen tehdystä rakentamisesta. 1960-luvulla luovuttiin ajatuksesta, että talon pitää kestää isältä pojalle” 

”Ei kukaan kasvissyöjä hyväksyisi sitä, jos kolme neljännestä hänen annoksestaan olisikin lihaa.” 

”Moni tosin tuntuu uskovan, että kyseisen rakennustavan myötä talon julkisivuun hiipii torneja ja ornamentteja, naisilta häviää äänioikeus ja asukkailta internet.”   

Viimeisen myytin, energiatehokkuuden, murskaa Ransu Helenius, aloittaen ihan vaikkapa menetelmien ympäristöystävällisyydestä:

”Uusien rakennusten energiatehokkuus perustuu kuitenkin laskelmiin, jotka eivät pidä paikkaansa. Tutkin asiaa omassa diplomityössäni ja sain selville, että kaikista energiatehokkaimpia tämän hetken rakennuskannasta ovat 1900-luvun alun talot. Kovimpia energiasyöppöjä ovat 1950–1970-lukujen talot”

Jos minä olisin kuningas, vaatisin paluuta uusvanhaan arkkitehtuuriin.