Julkiset hankinnat ja asunnottomuuden kasvu

Jo muinaiset roomalaiset... [1]  Kokeillaanpa toisella kliseellä: pääkaupunkiseudun yllä liikkuu aave, asunnottomuuden aave. Pääkaupunkiseudun asuntopula on ollut jo vuosia sen kasvua merkittävästi heikentävä tekijä. Lienee siis syytä pohtia, miten tämä ongelma ratkaistaan. 

Ongelmahan ei ole uusi. Jo Z. Topelius päivitteli tilannetta. Ja nyt päivittelevät Helsingin kaikki poliitikot ja media. Viimeisimpänä sitä päivitteli perussuomalaisten vaalikampanja, jossa ilmaistiin se, että Helsingissä on vakava asuntopula, koska asuntojonossa etusija on muualta tänne tulevilla. Media älähti asiasta, mutta vain vetoamalla semantiikkaan. Jonoa ei ole, sillä oikeasti harkinta on tarveperustaista. Siis toisin sanoen, jonoon ei mennä aika- vaan tarvejärjestyksessä. Vähän niin kuin aamuvessaankin!

Väite vaikuttaisikin todelta, ainakin mikäli uskomme Helsingin kaupunkin omia asuntojen myöntämisperusteita:

"Erittäin kiireellisessä asunnontarpeessa olevat hakijat- asunnottomat (ulkona ja tilapäissuojissa asuvat, yömajoissa asuvat, hoito- ja huoltokodeissa asuvat, matkustajakodissa tai muussa tilapäismajoituksessa asuvat"

Näihin ihmisiin luetaan aivan ensimmäisinä sitten turvapaikanhakijat. Ainakin mikäli uskomme YLEä, ja miksi emme tässä uskoisi:

"Oleskeluluvan saaneista heti asunnottomia – Helsingin vuokrajonoon tulossa suuri piikki. Ensimmäisiä turvapaikanhakijoita odotetaan Helsingin kaupungin vuokra-asuntojonoon tammi-helmikuussa, kun oleskelulupia aletaan vähitellen myöntää. Arvioiden mukaan jo ennestään pitkä jono kasvaa ainakin 1 600 hakijalla. [...] Asunnottomina oleskeluluvan saaneet menevät asuntojonossa suoraan kärkeen."

Löytyy myös liuta muita otsikoita, joissa kaikissa maininta jonosta:

• Pääkaupunkiseudun vuokra-asuntojono lähes toivoton – yli puolet hakemuksista kiireellisiä
  
• Helsingin kaupungin vuokra-asuntojono pidentynyt rajusti
• Kaupungit siivoavat tuhansia pois vuokrajonoista
• Helsingin asuntojono venynyt ennätyspitkäksi
• Helsingin vuokra-asuntojonot rajussa kasvussa
• Helsingin vuokra-asuntojono kasvoi

Seuraava kysymys kuuluukin: Jos kerta jonoa ei ole, niin miksi siitä siten kuitenkin puhutaan. Jos muut saavat tätä termiä käyttää, miksi Ps ei?

Mutta tärkeintä tässä on nyt, miksi Helsingissä on niin kova asuntopula. Ensin on kuitenkin todettava, että ongelma todellakin on lokaali, sillä esimerkiksi kaikki maahanmuuttajat hakeutuvat pääosin Helsingiin, kuten oheisessa Kiinteistöpostin artikkelissakin todetaan:

"Oleskeluluvan saaneet eivät ole kuormittaneet jonoja suurten ja keskisuurten kaupunkien ja kuntien vuokrataloyhtiöihin. Tilanne on yllättänyt kaupungit ja kunnat [...] Suuret kaupungit ja kasvukeskukset, etenkin pääkaupunkiseutu ja Helsinki vetävät tulijoita puoleensa."

Tämä tuottaa painetta asuntomarkkinoilla. Siis kysyntä on yli tarjonnan. Ja hinnat nousevat. Helpoin tapa puuttua tähän asiaan olisi määrätä, ettei etusijaa annettaisi muualta tulleille "jonossa", vaan priorisoitaisiin esim. täällä jo asuvia tai työn perässä muuttavia. Tämä on kunnan päätettävissä. Tämä mahdollisesti laskisi asuntojen hintoja (mikäli se vaikuttaisi kokonaiskysyntään).  

Seuraavana ongelmana on sosiaalisen asumisen järjestäminen. Koska kaikilla on katto pään päällä oltava, ratkaisee kela/kunta ongelmaa antamalla asumistukea tai jopa maksusitoumuksia yksityisiin asuntoihin. Toisin sanoen, piikki on auki. Ja tämä piikki on iso! Ei ole tyhmää pyytää, on tyhmää maksaa[2]. 

Tämän ongelman voisi ratkaista, jos kaupungilla olisi jo joukko asuntoja, joita osoittaa näissä sosiaalitapauksissa. Mielestäni kaupungin pitäisi tällainen "kaupunginosa" rakentaa jonnekin kaupungin laidalle, jossa maa on halpaa. Tällöin vapaille markkinoille vapautuisi kilpailemaan myös niitä asuntoja, jotka nyt ovat Kelan/sossun kiltisti maksamia (tod.näk. ylihintaan), ja kilpailu tietenkin... laskisi hintoja! Syy sille, ettei kaupungin tule hankkia taloja aivan keskustasta jne. on, ettemme haluakaan tällaisesta asunnosta tulevan kannustettavaa. Lisäksi omassa kaupunginosassa voisi olla hyvä mahdollisuus keskittää myös tarvittavia palveluja ja julkista liikennettä, niin että asuminen olisi myös palveluiltaan edullista.

Mutta jos asuntoja on liian vähän, eikö niitä pitäisi rakentaa lisää?

On varsin yleisesti tunnustettu tosiasia, että tarjonnan lisääminen tosiaan laskee hintoja (mutta ei huonolaatuisen tarjonnan). Niinpä ylipäätänsä Helsinki  saisi rakentaa enemmän asuntoja — mutta mieluiten oman rakennusyhtiönsä kautta. Jotkut esittävät ARA-järjestelmää, mutta systeemissä on omat ongelmansa, kuten MOT-dokumentista käy ilmi. Periaatteena ARA-järjestelmässä on, että valtio subventoi asumisen rakentamista, minkä pitäisi näkyä hinnoissa. Mutta rakentaja on kuitenkin yksityinen, ja haluaa siis maksimivoitot. Toisin sanoen, joku vetää välistä. Ja onhan ARA aina jonkinmoinen onnenpotku, eikö halpa asuminen tulisi kohdentaa tehokkaammin köyhille eikä esim. 6500 € liksan omaaville? Ara on siis rajoitetun joukon lottovoitto. Hyvä heille, mutta sopivan pienituloinen (eli jo jonkin verran varallisuutta omaava) ei ARAan ole oikeutettu, ja tämä on vääryys.

Miksi emme siis leikkaisi kokonaan väliporrasta ja perustaisi kaupungin omaa, voittoa tavoittelematonta asunnontuotantopalvelua Hekan rinnalle? Etuina olisi se, että vuokrat olisivat teoreettisella minimillä ja ennen kaikkea kontrolli (itse rakentamisesta) paljon parempaa, kuin vain rahan levittäminen valtaisaan alihankintaketjuun. Kaupunki saisi rakentaa millaista haluaa, millä' alihankintaketjuilla haluaa, työllistäen keitä haluaa (kenties jopa...työttömiä ja heikommin työllistyviä!)

Mutta kun valtio kuitenkin haluaa lisää verotuloja, kääntäisin katseeni Taiwaniin [3]. Siellä on käytössä luksusvero, joka tuo 15 % veron myyntihinnasta KAKKOSasunnoille, jotka myydään vuoden sisällä ostamisesta. Samalla tuli 10 % myyntivero kiinteistöille, jotka myytiin yhden ja kahden vuoden omistuksen jälkeen. Uudistukset toimivat tavoitteessaan, ja asunnot halpenivat liki 12 %!  Kyseessähän on pääosin se, ettei turha asuntokeinottelu kuumenna liikaa markkinoita ja nosta hintoja. Toki on ikävää puuttua ihmisten vapaaseen markkinaoikeuteen, mutta toisaalta henkilö jolla on varaa ostella kakkosasuntoja on jo siinä määrin varakas, että kestänee pienen kirpaisun.

Maan arvon mukaan määrittyvä maa/kiinteistövero on hyvä tietyssä mielessä. Nimittäin jos verotettava arvo määräytyy kiinteistön/maan arvosta sen mukaan, mikä on alueen yleinen hintataso/viimeisin kauppa alueella, niin tällöin, mikäli maavero pidettäisiin pienempänä kuin kiinteistövero, olisi insentiivi rakentaa. Tällainen vero siis sisältäisi omanlaisen takaisinkytkentämekanisminsa, joka tasapainottaisi hintoja.

Jokseenkin tähän suuntaan uutta kiinteistöverolakia ollaankin työntämässä: 

"Hankkeen tavoitteena on luoda uusi hinta-aluekartta maapohjien verotusarvojen määrittämistä varten koko maan kattavasti. Yhtenäisen hinnan alueet perustuvat markkinahintoihin eli toteutuneisiin kiinteistöjen ja osin myös asuntojen kauppahintatietoihin.

Tavoitteena on, että kiinteistöille voidaan laskea maapohjan verotusarvo uutta hinta-aluekarttaa hyödyntämällä siten, että jokaiselle kiinteistölle saadaan yksilöivällä kiinteistötunnuksella sijaintia vastaava arvo."

Tämä uudistus suorastaan vaatii avointa ja julkista dataa kunkin asuntojen hinnasta. Tämän voisi implementoida helposti laittamalla kartalle kunkin talon laskennallisen neliövuokran. Tällöin ei kukaan voisi parkua, että nyt muut tietävät kämppäni arvon. Tai no, tietävät tavallaan, se on se idea... Sama sopisi erinomaisesti muuten palkoillekin. Avaoin data on tulevaisuutta. Tai ainakin suuryrityksiä vastaan!

Seuraavaksi törmäämme kuitenkin siihen ongelmaan, että rakentaminen on yhä Suomessa usein kallista. Etenkin, kun julkinen hankkii, sillä piikki on auki taas. Tähän tarjoan ratkaisuksi a) käänteistä kilpailutusta (erilaiset palvelut), jossa hinta on lukittu ja tarjous muodostuukin laadusta ja/tai b) elinkaaripohjaista kilpailutusta (rakennusprojektit) sekä tietenkin c) pätevää alihankinnan järjestelyä osaavien juristien kanssa, eikä niin että asiasta mitään tietämätön virkamies pohtii ja sitten kuntalaiset maksavat viulut. 

Erityisesti rakennusalalla hankintoihin liittyy kustannusten karkailua ja laadun romahdusta. Tämä liittyy toisaalta alihankintaan, toisaalta kilpailutuksen osaamattomuuteen

Pari varmaa tapaa epäonnistua (ali)hankinnassa jo alkumetreillä ovat:

• Jos et ymmärrä etkä osaa, ongelma säilyy – ulkoistettunakin.
• Jos et halua maksaa rahaa; pähkinöillä saa vain apinoita.

Näistä julkisen sektorin helmasynti on ehdottomasti ensimmäinen kohta. Kun virkamies tekee päätöksiä tuntematta alaa, tarpeita, oikeastaan mitään asiaan liittyvää, homma on tuomittu jo a priori menemään pieleen. 

Alihankintaketjutuksen ongelmat

Usein iso osa ongelmaa on jatkuva alihankintaketjutus. Julkisuuteen lausuttu korulausuma kuuluu, että alihankinnat pyritään rajoittamaan aliurakoitsijan aliurakoitsijaan. Käytäntö on luonnollisesti toinen - muutenhan korulauseita ei tarvittaisi! On aina hyvä ohje katsoa, mitä toitotetaan, ja sitten uskoa vastakkaista. Asiaan voisi toki puuttua muutosta vaatimalla ihan jo sopimustasolla, siis sopia mitkä asiat alihankitaan ja mitkä ei. Mutta silloin saattaisi jokunen hyvä kaveri suuttua ja muuttua pelkäksi kaveriksi...

Ei kuitenkaan ole tyhmää pyytää. Eikä ole viisasta ratkaista ongelmia rajoituksilla, kun ongelmat johtuvat ensisijaisesti siitä, ettei hankkijalla ole a) tietotaitoa ja b) valvontaa alihankinnoista.

Niin, koko alihankintaketjun ongelmien syy on useimmiten peilissä. 

Kuten kaikuja raksalta tietää kertoa:

"EU on mahdollistanut meille vapauden toimia Euroopassa työtehtävissä niin sanotusti yli rajojen. Tämä onkin mainio asia. Valitettavasti tämän myötä väärinkäytökset ja harmaa talous ovat lisääntyneet. Lisäksi kielimuuri aiheuttaa joskus ongelmia, varsinkin ”alihankintaketjun alapäiden” toiminnassa. Ulkomaisessa työvoimassa ei sinänsä ole vikaa. Korostan, että tällaisissa organisaatioissa toimii yhtä lailla kotimaistakin väkeä.

Vika piilee alihankintaketjun alapään ”päälliköissä”. Päällikkö ei välttämättä tiedä, eikä välitä, keitä on tulossa maanantaina riviin. Näin ollen hän ei tietenkään tiedä työhön tulevien ammattitaitoa. Päällikkö vetää vain välistä. Hänelle on pääasia, että laskutus toimii – tavalla tai toisella, mutta nopeasti.

Välinpitämättömät alapäät vähät piittaavat laadusta, aikataulusta ja varsinkaan lopputuloksesta. Työstä ei oteta minkäänlaista vastuuta. Tälle porukalle ei ole yleensä asetettu seuraamuksia esimerkiksi työn laadusta. "

 Kun kerta raha motivoi, niin järjestetään tuntuvat sopimusrikkomussakot. Mutta ennen kaikkea, järjestetään osaavat tarkkailijat valvomaan menoa. Valvonnan puute on suomalaisen sinisilmäisyyden pahin seuraus! Koko Suomessa oli 2019 noin 1600 valvontakäyntiä. Ja hiiret hyppivät pöydille...

Voisiko vaikka palkata hankkijalta tarkkailijan kohteeseen, joka vahtisi sopimuksen toteutumista. Olisihan se ikävää, jos esim. jo opiskeluvaiheessa pitäisi joku nuori työllistää, siinä saattaisi jopa ura aueta, ja mikään ei sosialidemokratiaa harmita enemmän kuin ihminen, joka elää työstään, ei valtiosta.

Kilpailutuksen ongelmat

Koska julkisia hankintoja säätelee EU-laki, on nykytilanteessa pitäydyttävä sen puitteissa. Pitää muistaa, että EU:n omien sääntöjen mukaan on sen laki aina ensisijainen Suomen lakiin verrattaessa. Toisin sanoen, jos EU:n laki ja Suomen laki ovat ristiriidassa, on Suomen noudatettava EU:n lakia!

Tämän lain osalta ongelmana on, ettei sitä juuri tarvitse soveltaa! Ei nimittäin, jos hankinta on tarpeeksi "pieni", esimerkiksi rakennusalalla 150 000 €. Tämän seurauksena PK-yritykset menettävät usein arvokkaita hankintoja. 

Tärkein tapa kiertää kilpailutusta on kuitenkin ostaa itse omistetulta kunnan tai valtion firmalta. Tällöin riittää, kunhan omistaa pienen siivun, kuten esimerkiksi Helsinki toimi tulkkipalveluita kilpailuttaessaan:

"Helsinki on keskittänyt tulkkaus- ja kääntämispalvelujensa tilaamisen A-tulkkaukseen. Syksyllä Helsingin sosiaali- ja terveysvirasto ohjeisti kaikkia työntekijöitään ostamaan palvelut ensisijaisesti tältä yhdeltä firmalta.

A-tulkkaus on 99,6 -prosenttisesti Vantaan kaupungin omistama. Helsinki kuitenkin osti vuonna 2015 A-tulkkauksesta yhden osakkeen. Tällä 0,1 prosentin omistusosuudella Helsinki saattoi keskittää tulkkausostonsa A-tulkkaukseen ilman kilpailutusta. Helsingin kaupunki on yhdelle yritykselle valtava asiakas. Pelkästään Helsingin maahanmuuttoyksikön vuodessa tarvitsemat tulkkaustunnit lasketaan tuhansissa."

Tähän asiaan pitäisi saada muutos. Ja se voi tapahtua vain lain kautta, siis Arkadianmäeltä. Mutta kunnassa voidaan jo alkaa hioa hankintojen järkevää laadintaa ja myös valvontaa. Aihetta tutkineen Johan Jarken tutkielmassaan (2020) esiintuoma havainto on, että: 

"Olennaisia korruptioon vaikuttavia tekijöitä, joissa puutteita oli huomattavan paljon, liittyivät hankintalakiin ja sen valvonnan toteutukseen sekä puutteellisista toimintametodeista johtuviin heikkouksiin esimerkiksi alaan liittyvässä tiedonhankinnassa"

Tilannetta pahentaa vielä se, ettei julkisella sektorilla ole oikein taitoa laatia alihankintasopimuksia. Ja niinpä piikki on auki...

Kehärata 35 prosenttia, Raide-Jokeri 40 prosenttia, Länsimetron ykkösvaihe 45 prosenttia, Musiikkitalo 60 prosenttia, Olympiastadionin saneeraus 67 prosenttia…

Selvitysmies, ex-kansliapäällikkö Erkki Virtanen purkaa ongelmaa haaastattelussaan:

"Esimerkiksi Olympiastadionin remontissa luvattiin, että valtio maksaa puolet ja kaupunki puolet, ja ylärajaa ei asetettu missään. Jos minä olisin Stadionin peruskorjaaja, kyllä minäkin käyttäisin tilaisuutta hyväkseni ja rakentaisin koko Stadionin marmorista uudestaan."

"Valtion uusiin yhteishankkeisiin pitäisi määritellä jatkossa etukäteen maksimimäärät sille, millä euromäärällä ja millä prosenttiosuudella valtio kuluihin osallistuu. Jos kulut karkaisivat käsistä, valtiolla olisi oltava oikeus myös keskeyttää koko hanke."

Virtasen mukaan julkisissa hankkeissa rakentamisen projektiosaaminen on riittämätöntä, niin määrältään kuin laadultaan. Ja olen samaa mieltä. Pitäisi keskittyä siihen, mikä on oleellista, kuten Aurinkokuningas sanoisi. Esimerkiksi kun rakennetaan, saattaa virkamiehellä olla kova halu vaatia ekologista maalämpöä projektin kilpailutuksessa. Vaikka asiantuntijat tekniikan tohtori Riitta Korhonen ovat sitä mieltä, ettei näytetä oikein ymmärtävän, että maalämpö toimii noin 50 vuotta:

”Lämpöenergiaa kaivoista riittää sen mukaan kaupunkialueen kerrostalotontilla noin 50 vuotta. Jo tällöin on jäähdytetty useimmiten naapuritalon alla olevaa tonttiakin. Sen jälkeen tarvitaan satoja vuosia. Maalämmön rajallisuus tiedetään Suomessa hyvin, mutta miksi sitä ei ole kerrottu riittävän selvästi? Väärinkäsitys maalämmön kestävyydestä on yleinen, ja tämän pohjalta moni taloyhtiö on tehnyt päätökset virheellisin perustein kuvitellen valinneensa uusiutuvan lämmön kiinteistöönsä. Maalämpö voi olla hyvä ratkaisu tärkeinä lähivuosikymmeninä, mutta päätökset tulee voida tehdä oikeiden tietojen pohjalta.”

Pietari Jaakkola osoittaa opinnäytetyössään (2017), kuinka etenkin rakentamisen tasolla julkiset hankkeet tuppaavat menemään pieleen juurikin puutteellisen suunnittelun osalta:

"Tutkimus osoittaa samojen havaittujen ongelmien toistuvan epäonnistuneena pidetyissä rakennushankkeissa. Puutteellinen hankesuunnittelu, huonosti suunniteltu aikataulu, epätarkat sopimusehdot, aidosti ennakoimattomat yllätykset ja inhimilliset virheet aiheuttavat merkittäviä kustannusmuutoksia ja laatupoikkeamia, jolloin näiden minimoiminen vaatii toimijoiden kesken tiivistä yhteistyötä, avoimuutta ja käytettävissä olevien resurssien entistä tarkempaa allokaatiota."

Siispä, satsataan hyvään hankintaan. Järkevät kriteerit, ammattilaiset laatimaan papereita! Ja ennen kaikkea, on uskallettava käyttää hyväksi hankintalain mahdollisuuksia, eikä vain pelätä sen haittoja. Esimerkiksi kriteerinä hankinnalle paikallisuus (kotimaisuus on muuten laiton kriteeri!). Tästä lähtien vain suomalaisia kurkkuja kouluruokalaan.

Suomalaisen Työn Liiton 2016 teettämän kyselytutkimuksen mukaan päällimmäisenä toiveena  kunnissa oli saada selkeät ohjeet ja kriteerit hankintojen tekemiseen ja eri sektoreille räätälöidyt hankintaohjeet. Mutta osa vastaajista toivoi taas ulkopuolista tahoa, jonka puoleen kääntyä esimerkiksi hankintoihin liittyvissä juridisissa haasteissa. Siispä tervetuloa osaavat kilpailuttajat, virkamiesten sijaan.

Mutta ratkaiseeko tämä asuntojen kalleutta?

Kaikki tämä on vain osaratkaisu. Ongelmia on nimittäin muuallakin...

Viime aikoina hallitus on pohtinut velkakattoa. Tämä vähentäisi ostajia. Ei hyvä, sillä ostajaksi saattaisi hyvinkin ilmaantua jokin (ulkomainen) sijoitusyhtiö, joka alkaa ostamisen jälkeen periä vielä pahempaa vuokraa. Siis ojasta allikkoon[4].

PK-seudun asuntokuplan keskeisimmät raaka-aineet ovat ylikasvaneet tuotto-odotukset sekä usko siitä, että tuoton voi realisoida sormia napsauttamalla. Näitä kiihdyttää vielä alhainen korkotaso ja pankkien keskinäisen kilpailun seurauksena luotonantokriteerien löystyminen. Mutta kun asuntojen hinnat alkavat äkisti laskea ja markkinat tyrehtyä,  pankit puolestaan alkavat nostaa korkotasoa. Siinä on kiva katsella kun on ottanut 300 000 € lainaa ja korkoprosentti kiipeilee hämähäkkimiehenä kohti kattoa...

Jos ja kun korkokatto kuitenkin tulee, olisi Suomen ehdottomasti tehtävä henkilökohtainen konkurssi mahdolliseksi (Virossa onnistuu), jolloin lainan myöntäjät joutuisivat oikeasti enemmän pohtimaan kenelle sitä lainaa kannattaa antaa ja kuinka paljon.

Nykyään voi toki jättää lainat maksamatta ja elää loppuelämäsi valtion tuilla jos vain päättää, ettei enää koskaan tee töitä. Tämän seurauksena valtio menettää rahaa, koska ihminen makaa kotonaan jouten.

Jos tilanne olisikin se, että henkilön jouduttua velkakriisiin hän voisi tehdä henkilökohtaisen konkurssin ja saada velat "anteeksi" nopeastikin, kannattaisi henkilön konkurssin jälkeen hakea töitä koska hän voisi vielä päästä omilleen. Lainan myöntäjä häviäisi, mutta lainan ottaja ei jäisi tyhjänpäälle makaamaan loppuelämäksi (25 v, minkä velka vanhenee lopullisesti Suomessa).

Entä kaikki tyhjät asunnot ja toimitilat?

"Vuoden 2019 lopussa Helsingin asuntokannasta tyhjänä oli reilu kahdeksan prosenttia, eli yli 30 000 asuntoa." sanoo Tieto & trendit -artikkeli. Koko Suomessa on vapaana yli kolme miljoonaa asuntoa!

Totuus siis on, ettei meillä ole kämpistä pulaa. Mutta kun kukin saa asua missä haluaa. Ja tuloksena kaikki haluavat PK-seudulle. 

On kuitenkin kysyttävä: onko PK-seudulla asuminen ihmisoikeus? Mitä jos Helsingin kaupunki tekisi kuntayhteistyötä ja alkaisikin osoittaa asuntoa tarvitseville asunnon jostain pohjoisen yhteistyökunnasta. Jos se ei kelpaa, tervemenoa yksityisille. Tai takaisin jonon perälle. Tarjous on yhä sama...

Tämän lisäksi PK-seudulla on yli miljoona neliötä tyhjää toimistotilaa! Sitä on jo muutettu aktiivisesti asunnoiksi, eikä kaikkea edes voida, mutta edes puolesta (500 000 m2) saisi kivasti ainakin 10 000 yksiötä.

Jos minä olisin kuningas, ehdottaisin seuraavia toimia.  

1) Helsinkiin perustetaan oma julkinen asunnontuotantoyritys tuottamaan asuntoja. Tälle yritykselle laaditaan selkeät ja tiukat hankintakriteerit, ja vaaditaan ettei alihankintaa käytetä enempää kuin on tarve. Rakennusprojekteihin vaaditaan elinkaariajattelua ja -vastuuta.

2) Kaupungin sosiaalisen asumisen asunnot rakennutetaan erillisiin taloihin, jotka sijoitellaan ei-kalliille maalle etäämmäs keskustasta/sovitaan kuntayhteistyönä johonkin halpaan pohjoisempaan kuntaan. Tämä vähentää sosiaalisen asunnon houkuttelevuutta, eivätkä nämä asunnot ole pois kalliimmilta alueilta. Samalla kaupunki joutuu maksamaan vähemmän per asutettu asukas. Etuna on myös se, että kaupunki voi rakennuttaa tehokkaita, paljon tälle ryhmittymälle suunnattuja palveluita lähelle näitä alueita, jolloin on mahdollista edistää asukkaiden oloja ja tulevaisuutta.

3) Helsinki laatii selvät säännöt näille hankinnoille, ja alkaa käyttämään järkevää kilpailutusta, jolloin tärkeää ei ole hinta vaan laatu. 

4) Rakentaminen alkaa ja keskittyy nyt tyhjäksi jääneen toimistotilan asunnoiksi muuntamiseen ja täydennysrakentamiseen. Kaupungillamme on kaunis siluetti, pidetään se sellaisena.

Englannin kielessä on hieno sananlasku: a stich in time saves nine[5]. Vatulointi on maksanut jo monta asunnotonta Helsingille. Tehdään kerralla kirpaisevia päätöksiä ja investointeja, ja nautitaan pitkään niiden hedelmistä!

[1] On aina mielenkiintoista verrata muinaista Roomaa ja modernia yhteiskuntaa, etenkin kun tiedämme Rooman kestäneen sen noin 500 vuotta ennen luhistumistaan. Rooma on kuin taikapeili, joka näyttää oman yhteiskuntamme .eri ikävaiheissa. Eritoten mielenkiintoista on tutkia mm. Pompeiin kaupunkia, joka muistutti aivan omiamme pikaruokaloineen ja julkisine käymälöineen. Ei siis liene yllättävää, ett tietyissä määrin myös vuokra-asuntokysymykset olivat samankaltaisia...

[2] Tässä kohtaa on pakko keskustella asumistuesta. Jos halutaan radikaalisti ratkaista koko asuntopula, PK-seudulla, niin kylmä mutta toimiva niksi olisi lakkauttaa asumistuki. Loppujen lopuksi, asumistukihan menee vuokran muodossa sille asunnon omistajalle, kiinteistömogulille tai kuka hän onkaan. Ei vuokralaiselle. Jos kaikki asumistuesta yli jäävät rahat käytettäsiin edullisiin asuntoihin, ratkeaisi jopa PK-seudun pula. Mutta tämä ei ole realismia, joten seuraavaksi paras askel olisi leikata tuen vähentymistä tienestien mukana, jolloin vähäpalkkaisilla olisi enemmän mahdollisuuksia käyttää tukea joutumatta kannustinloukkuun.

[3] Taiwanista voisi samalla kopioida koko verojärjestelmän. Se olisi edistysaskel Suomeen verrattuna...

[4] Samaan syssyyn kuuluu pankkien myymä korkosuoja, joka on pääosin ilmaa. Jos korot nousevat maltillisesti (mitä ei ole tapahtunut 10 vuoteen ja tuskin vastedeskään), ei katto tule vastaan ja maksat edelleen tyhjästä. Tai sitten katto on niin matala, että sen kulut ovat suuremmat kuin saatu hyöty. Jos korot kuitenkin räjähtävät taivaisiin, kasvaa inflaatio siinä vaiheessa valtavaksi kuin Weimarin tasavallassa, että korko lienee se viimeinen huoli.

Korkokatto on jäänne entisestä, jolloin korot olivat noin kymmenen prosentin tuntumassa normaaliolosuhteissa. Nykyään niillä vain viedään helpot rahat pois tuulipuvuilta...

[5] Tälle käännökselle ei oikein ole suomenkielistä vastinetta. Useimmiten se käännetään "parempi katsoa kuin katua", mutta tämän merkitys on selvästi pessimistisempi kuin englanninkielisen. Siinä on jo lähtökohtaisesti hienoinen varautuma tulevaisuuden suhteen, ikään kuin "v*tuiks se menee kuitenkin". Uskoakseni tämä on yksi niistä asioista, jotka ovat käännettämättömissä. Tai, hienommin englanniksi: untranslatable!