Kuten tunnettua, Suomessa on viime vuodesta alkaen painotettu jatko-opintoihin pyrittäessä ylioppilasarvosanoja niin, että paikoin reilustikin yli puolet on valittu suoraan opintoihin pelkän todistuksen perusteella. Tämä on vaatinut ylioppilastodistuksen arvosanojen laittamista tärkeysjärjestykseen. Ja järjestys on ollut selvä — matematiikka on jyrännyt, eritoten kielten kustannuksella. Tavoite uudistuksella on ollut nopeampi työllistyminen. Tavoite on epäonnistunut, nyt nuoret viettävät välivuoden tai kaksi arvosanoja korottaessaan.
Samalla voidaan sanoa hyvästit lukion yleissivistävyydelle. On hyvä että nykyisellään äidinkielestä ja matematiikasta saa eniten pisteitä, mutta itse haluaisin nostaa kolmanneksi lukion tärkeimmäksi aineeksi historian. Oikein opetettuna se opettaa ymmärtämään inhimillisen toiminnan luonnetta, motiiveja ja kokonaisvaltaisesti maailman toimintaa. Ihannetapauksessa oppilaan maailmankatsomus kehittyy naiivista realistiksi ja hän osaa toimia maailmassa ilman suomuja silmillä. Myös professori emeritus Viljo Rasila lienee kanssani samaa mieltä:
Historiaa voi tietysti lukea vain muistaakseen tarpeen tullen tietyt henkilöt ja vuosiluvut, mutta sen ydin on miksi-kysymys. Tuo sana ”miksi” panee ajattelemaan, miksi joku vahva valtionjohtaja tai tavallinen talonpoika on tietyssä tilanteessa toiminut juuri niin kuin on toiminut ja miksi yksi on menestynyt ja toinen sortunut erehdykseen.
Historia ei opeta selkeitä kaavoja, mutta se opettaa ajattelemaan todellista elämää ja sen vaatimia valintoja. Sen ydin on koko ihmiskunnan yhteinen kokemus. Matematiikkaa tarvitaan, mutta sen tarpeen ja hyödyn rajat vain yhtenä oppiaineena on tajuttava.
Kysymys kuitenkin kuuluu: onko järkevää, että englantia pääsee yliopistoon helpommin kirjoittamalla pitkän matematiikan kuin kirjoittamalla itse englannin? Koska arvosanojen painoarvo määräytyy luettavien kurssien lukumäärän perusteella, näin on tällä hetkellä todellakin tilanne.
Olen arvosanavalintaa vastaan. Koska:
1) Lukio-opiskelu on hyvin erilaista yliopistoon verrattuna. Pääsykokeen tärkein funktio on antaa esimakua siitä, mitä opiskelu on, ja samalla mitata oppilaan kykyä pärjätä yliopisto-opinnoissa (opi itse, tenti tietosi). Samalla pääsykoe antaa perustiedot itse opintoalasta, jotka muuten todennäköisesti jää lukiossa sivuun. Esimerkiksi todistusvalinta aiheutti reputtamisaallon Vaasan kauppakorkeakoulussa, sillä pääsykoekirjan poistaminen on aiheuttanut sen, ettei osalla kauppatieteiden opiskelijoista ole perusopinnoissa vaadittavia taustatietoja.
2) Monissa opinnoissa tuleva ammatti vaatii ennen kaikkea luonteen sopivuutta. Näillä aloilla on paikoin haastattelu tai jokin muu soveltuvuustestaus, mutta esimerkiksi lääkäreiltä sellainen puuttuu, vaikka lääkäriltä jos jolta odottaisin sympatiaa ja muutakin kuin vain minua tappavan syövän fysikaalisen perustan selittämistä[1].
3) Nykyinen järjestelmä itse asiassa pidentää valmistumisaikoja, koska jotta pisteet saataisiin maksimoitua, nuoret ovat alkaneet lukea lukion neljään vuoteen, saadakseen kirjoitettua paljon ja hyvin. He myös uusivat enemmän, mikä myös vie aikaa. Oireen syy on siinä, että on tiettyjä aloja, jotka ovat korostuneen suosittuja (eläin-, hammas- ja yleislääketiede, psykologia, lakitiede). Näiden alojen tarkempi erottelu ja mahdollisesti opintojen porrastaminen saattaisi auttaa alojen ylikorostuneeseen suosioon.
4) Koska nykyisellään YO-koe kannustaa ulkoamuistamiseen enemmän kuin tietojen soveltamiseen. Jatko-opinnoissa ja työelämässä tärkeintä olisi kuitenkin kriittinen ajattelu ja kyky soveltaa, tätä mitataan paremmin pääsykokeella, joka (ihannetilanteessa) perustuu jaetun aineiston KRIITTISEEN SOVELTAMISEEN.
5) Nykyisellään järjestelmä asettaa vanhemmat abiturientit, ammattikoululaiset ja alanvaihtajat epätasa-arvoiseen tilanteeseen[2]. Ensikertalaiskiintiön[3] (korkeakoulujen on varattava osa yhteishaun opiskelupaikoista ensimmäistä korkeakoulupaikkaa hakeville) ansiosta alanvaihto vanhemmille vaikeutuu, ja tämän seurauksena epämotivoituneet jäävät jumiin pyörimään aloilleen. kelleiden hakukiintiöön. Ammattikoululaiset taas eivät saa ylioppilastodistusta, ja siten joutuvat pienempään, jo opiskeilleden kanssa samaan pääsykoekiintiöön.
6) Koska kokeiden painoarvo riippuu niiden kurssimäärästä, syntyy koevalinnoilla noidankehä, jossa oppilaiden on valittava jo paljon kursseja omaavia aineita, jotta voisivat kirjoittaa hyvät lähtöpisteet. Tämä taas tekee näistä aineista suosittuja, jolloin muita aineita ei lueta niin paljoa, mikä heikentää loogisesti tarjontaa muissa aineissa. Samalla se ohittaa yksilön omat intressit, sillä halusitpa minne tahansa, eniten pisteitä saa pääsääntöisesti kolmikosta pitkä matematiikka-äidinkieli-englanti.
7) Yleissivistävyyden ja henkilökohtaisen kasvun tuho. Kun opiskelijat jot ensimmäisenä vuonna joutuvat sitoutumaan putkeen, joka tähtää tietylle akateemiselle uralle, jäävät sivupolut ja "turhat" opinnot pois. Nämä ovat tärkeitä osia, joiden avulla meistä kasvaa viisaita. Viisaus kun on virheidemme summa. Ilman harha-askelia ei synny ymmärrystä ihmisenä olemisen perusolotilaa kohtaan. Onneksi sama asia on onnistuttu sanomaan jo paremmin ja muistettavammin:
8) Todistusvalinnassa on sekin heikkous, ettei se kerro juuri mitään henkilön aidosta motivaatiosta kyseistä alaa kohtaan. Sitten nämä kymmenen L:n oppilaat ovat usein (eivät aina) juurikin heitä, joille elämä on kuin yksi suuri buffetti: napostellaan hieman kaikkea, muttei erikoistuta oikein mihinkään. Ja kun kaikki ovet ovat auki pelkät paperit postittamalla, voikin käydä niin, että on vaikeuksia valita sitä mieluisinta alaa, kun kaikki kiinnostaisi. Sitten pyöritään vähän aikaa lääkiksisessä, kunnes vaihdetaan tuubansoittoon tjms. [4]
9) Opintovalintojen varhaistaminen ja todistuksen arvon korostuminen on johtanut valmennuskurssibisneksen kasvuun. Tämä taas loogisesti tulee johtamaan koulutuksen (p)eriytymiseen sosiaalisen luokan ja varallisuuden perusteella
10) Tytöt pärjäävät keskimäärin poikia paremmin koulussa. Syitä tähän ei tarkkaan tiedetä, ja varmasti niitä on monia. Kuitenkin, kuten tämä valtioneuvoston tutkimus osoittaa, seuraukset vaikuttavat jatko-opinnoissa:
Yläkouluissa arvosanoissa on huomattavaa sukupuolten ja oppiaineiden välistä vaihtelua. Opintojen aikaisella arvioinnilla voi olla vaikutusta jatko-opintosuunnitelmiin ja ainevalintoihin. Tyttöjen keskimäärin paremmat päättöarvosanat avaavat heille huomattavasti poikia laajemmat mahdollisuudet toisen asteen yhteisvalinnassa.
Mutta mikäli tämä väite pitää paikkansa, että vika on kulttuurissa (tyttöjä suositaan), ei biologiassa, on kyseessä tasa-arvoa koskeva ongelma. Kuten psykologian professori Liisa Keltikangas-Järvinen esittää haastattelussaan:
"Meillä on (koulussa) sellainen sisäänrakennettu systeemi, että tyttöjä ja poika arvioidaan eri tavalla.
Havaitsimme omassa tutkimuksessamme, että kun tytön tyyli toimia on ekstrovertti, ulospäin suuntautunut, avoin, hän saa siitä reippaasti bonuksia, enemmän kuin poika. Vastaavasti jos poika on varautunut, ujo, ehkä hieman huonotuulinen, sisäänpäin kääntynyt, häntä rangaistaan siitä huomattavasti enemmän kuin tyttöjä ."
Tämä taas johtaa siiheen, että todistusvalinta jatkaa epätasa-arvon ketjua, ja erityten tästä kärsivät ne pojat, jotka olisivat osaamisensa puolesta korkeakoulutasoa, mutta hitaamman kypsymisensä/luonteenpiirteidensä tähden heidän osaamisensa jää korkeakoulussa hiomatta. kuten Juulia Hakulinen tiivistää artikkelissaan:
"Nykyisin opetusjärjestelmä tuntuu olevan jatkuvasti epätasapainossa suosien joko tyttöjä tai poikia. Tilannetta tasapainoittaisi peruskoulussa esiintyvien oppimiserojen tasaaminen. Meillä ei ole varaa enää yhteenkään koulupudokkaaseen tai syrjäytyvään nuoreen."
Mutta mikä on matematiikan rooli tässä kaikessa?
Todistusvalinnassa pidän kuitenkin hyvänä sitä, että matematiikan rooli on sellaisenaan korostunut. Se kun on paras, vaikkakin yhä jokseenkin huono (kuten alla tulen kritisoimaan) keino mitata loogista ja abstraktia ajattelua. Sille sopivana vastapainona on sitten äidinkielen osaaminen, joka hienosti vastaa kielellistä ajattelua. Matematiikan opetuksessa on kuitenkin tietyssä mielessä ongelmallista pitkän ja lyhyen jako, varsinkin kun ne ovat jatko-opintoihin haettaessa niin epätasa-arvoisessa asemassa. Sisältönsä puolesta soisin kaikkien lukevan näiden kahden yhdistelmän, sillä jostain kummasta syystä lyhyestä löytyy mm. sellainen helmi kuin MAB06 Talousmatematiikka, jonka soisin jokaisen lukevan. Pitkä matematiikka taas sisältää paljon vain teknillisillä aloilla vaadittavaa osaamista, mutta oikeassa arkielämässä tärkeintä olisi hallita 1) murtoluvut ja 2) prosentit. Ja jos nyt puhutaan tarpeellisista asioista, niin tilastomatematiikka, kuvaajien tulkinta ja piirtäminen ovat kultaakin kalliimpaa. Tässä mallisuoritus Havaintojen tilastollinen käsittely -kurssilta (K2021) Helsingin yliopistolta:
Olen siis HS:n pääkirjoitustoimittajan Annikka Mutasen, kanssa samaa mieltä:
Menestys pitkässä matematiikassa ennustaa menestymistä korkeakouluopinnoissa. Pitkä matematiikka on nuorille aivoille myös kurinalaisen ajattelun koirakoulu ja ongelmanratkaisun agilityrata.
Liika valitseminen liian varhain ei vähennä paineita vaan lisää niitä. Parempi olisi, että aikuiset tekisivät velvollisuutensa ja panisivat nuoret oppimaan sitä, mikä on tärkeintä: lyhyttä tai pitkää matikkaa, äidinkieltä ja vähintään kahta muuta kieltä sekä yleissivistykselle olennaisia fysiikkaa, biologiaa, historiaa, filosofiaa ja yhteiskuntaoppia. Teorian vastapainoksi kaikille jokin taito- tai taideaine – ja liikuntaa joka päivä.
Lisäksi matematiikalla on yhä enemmän käyttöä kaikissa tieteissä – jopa humanistisissa. Tekniikassakin matematiikan merkitys on entisestään korostunut, sillä kaikki digitaalinen on matematiikkaa.
Juuri tässä pitäisi olla lukion sydän: yleissivistävyys. Mutta jos oppilaat haluavat (lääkiksen) jatko-opintopaikka silmissä kiiluen lukea vain matematiikkaa, fysiikkaa ja kemiaa, niin eipä enää tarjota lyhyitä kieliä, ei liikuntaa, taiteesta nyt puhumattakaan. Sitä saa mitä tilaa. Paradoksaalisesti siis tarjonnan lisääminen (erikseen pitkä ja lyhyt matematiikka, paljon kursseja) johtaakin tarjonnan vähentymiseen (kun kieliä, taito- ja taideaineita ei enää valita, ei niitä tarjotakaan).
Mitä taas tulee väitteeseen siitä, että matematiikkaa on kaikkialla? Matematiikka kun kuulemma on kieli, jolla Jumala on kirjoittanut universumin, sanoi Galilei. Vastauksena totean, ettei minun tarvitse ymmärtää moottoria osatakseni ajaa sillä. Loppukädessä ja suuria joukkoja ajatellen pitkän matematiikan hyöty ja anti on paljon pienempää kuin lyhyen, joka soveltuu jokaiselle. Derivaatat ja integraalit ovat hyödyllisiä vasta tekniikan parissa työskenneltäessä. Eivät koodaritkaan juuri tarvitse laskentoa enempää, potenssit ovat toki hyvä osata (tässä vetoan koodarikaverieni sanomaan). Logaritmeihin auttaa jossain määrin lukuteoria ja sarjakehitelmät, mutta koska ne ovat yliopstotavaraa joka tapauksessa, ei lukion matematiikasta ole tässä kohtaa argumenttia. Humanistisissa tieteissä ainoa tuntemani matemaattista ymärrystä vaativa laki on Zipfin laki. Lain mukaan n:nneksi käytetyimmän sanan (tai jonkin muun mitattavan yksikön, kuten äänteen) käyttötiheys missä tahansa luonnollisessa kielessä on käänteisesti verrannollinen lukuun n. Eli:
Capiche?
Toisaalla Eeva Pyrhönen, matematiikan opiskelija (yo), muistutti tästä matematiikan tärkeästä roolista ajattelun kehittäjänä:
Matematiikassa pääasiallinen tavoite on kehittää opiskelijan abstraktia ajattelua. Olen itse opiskellut lukiossa valinnaisena neljää kieltä, historiaa ja psykologiaa. Olen huomannut, että näissä aineissa suurempi painoarvo on ulkomuistilla ja kirjoitustaidolla kuin ongelmanratkaisukyvyllä, jota matematiikka opettaa systemaattisesti.
Muistutus on tärkeä, mutta ohittaa sen tosiasian, että a) abstraktia ajattelua voi oppia myös humanistisilla aineilla (malliesimerkki filosofia) ja b) lukiomatematiikkahan on valitettavan usein ulkoaopiskelua. Koska lukiossa ei todisteta mitään! Opettaja vain kertoo että tällä kikalla te saatte tuloksen, ja tällä kaavalla lasketaan tämä. Tämähän juuri on auktoriteettiuskovaista ulkoaopettelua. Oikeassa matematiikassa kysyttäisiin koko ajan miksi, miksi ja miksi. Ja jokainen tehtävä alkaisi pelottavilla sanoilla "todista, että...". Mutta lukiossa todistamista harrastetaan vain yhdellä kurssilla - ja sielläkin vain osana. Totuus: lukiomatematiikka on laskentoa, ei aitoa matematiikkaa.
Samalla on valitettava osaamistason laskusta. Esim. kompleksilukuja ei enää opeteta. Ja sen seurauksena jatko-opinnot hankaloituvat, kun niinkin tärkeä asia kuin i jää ymmärtämättä. Kasvava opiskelijoiden virta pitkän matematiikan pariin on jo pakottanut opetuksen tason laskuun, jotta kaikki pysyisivät kärryillä!
Samalla matematiikan opiskelun yksi tärkeä anti, uusien ajastustapojen omaksuminen, jää saavuttamatta. Imaginäärilukujen olemassaolon ymmärtäminen on valaistumiseen verrattavissa oleva kokemus, jonka soisin jokaisen kokevan! Samoin se mentaalinen kärrynpyörä, jolla opiskelija ymmärtää lopulta murtolukujen luonteen, miten esimerkiksi jaetaan puolella. Tai murtopotenssit ja kuinka ne lopulta toimivatkaan. Jos kykenee näkemään yhteyden tosimaailman ja korkeamman matematiikan välillä (ilman että tekee paljon fysiikan kokeita, jotka nämä ilmiöt osoittavat). Itselleni tämä tapahtui mekaniikkaa opiskellessa, kun tajusin vektoreiden fysikaalisen merkityksen vääntömomenttia opiskellessa. Oikean käden sääntö kunniaan jne.:
Mutta se mitä matematiikan opiskelussa jää usein uupumaan ja mitä arvostaisin kovasti on luovaa ajattelua. Lisäksi esimerkiksi historiaan kuuluu vahvasti se empaattinen ajattelu, että oppilas oppii asettumaan entisaikojen ihmisten päähän, näkemään heidän logiikallaan heidän tilanteensa ja ymmärtämään vastaten ne toimet, joita nuo muinaisaikojen ihmiset tekivät. Jos tämä ei ole omanlaistaan abstraktia ajattelua, niin mikä sitten? Helsingin sanomissa 9.6.2021 ehdittiin tosin kehua matematiikkaa yleisen ongelmanratkaisutaidon kehittäjäksi ja opinnoissa menestymistä parhaiten selittäväksi tekijäksi.
On kuitenkin tunnustettava, että tosimaailma ei ole abstraktio. Matematiikan kauneus avautuu harvoille, koska piilee sen vaikeasti ymmärrettävässä täydellisyydessä, mutta meidän maailmamme on epätäydellisyyden riivaama. Meillä ei ole täyttä informaatiota, ja emme tunne muita toimijoita. Elämme tunteiden ohjaamien ihmisten keskellä — viimeinen asia jota tarvitsemme on toiminta puhtaan järjen pohjalta, vailla tunteita toisten ihmisten huomioimisessa, rohkeutta satunnaisuuden kohtaamisessa ja riskien ottamisessa sekä tietenkin nerokkuuden tuottamia abduktiivisia älynväläyksiä, jotka ylittävät järjen, ollen mahdollisia ainoastaan inspiraation ja luovuuden turvin. Ja nämä kaikki ovat täydellistä loogisuutta vaalivalle matemaattiselle ajattelulle anateemoja.
Ironisinta tässä kaikessa on kuitenkin, että jokainen matematiikan puolustuspuhe on kuitenkin jouduttu kirjoittamaan äidinkielellä, sillä matemaattinen notaatio ei kykene esittämään mielipiteitä ainoastaan faktoja. Ergo, matematiikan ylivalta-asema on mielipide...?
Tietokirjailija Heikki Nevanlinna antaa lopullisen niitin koko matemaattisen abstraktion käsitteelle:Koko abstraktin ajattelun käsite on vähintäänkin abstrakti, eikä se rajoitu vain matematiikkaan. Vaatiihan esimerkiksi historia oppiaineena kykyä muodostaa kokonaisvaltaista synteesiä esimerkiksi eri aikakausien aatteellisista virtauksista ja kykyä hahmottaa niiden merkitystä ja suhdetta nykyaikaan. Ulkoluku on tässä epäolennaista. Kyllä matematiikassakin pärjää tiettyyn tasoon saakka opettelemalla vain erilaisia laskusääntöjä.
Matematiikka myös opettaa perin mustavalkoista ajattelua, jossa vastaus on joko oikein tai väärin. Se ei huomioi tosimaailman moniarvoisuutta. Ja usein itse ongelma on selvä ja jo annettu. Tosimaailmassa ongelma taas usein on, miten formalisoida ongelma. Mistä siinä on oikeastaan edes kyse? Työelämässäkin valmiita ongelmia on harvoin, oikean ongelman havaitseminen vaikeaa, ratkaiseminen vaatii soveltamista ja oikeita ratkaisujakin voi olla useita. Ja, matemaattisesti ilmaistuna, tulos on usein vieläpä polkuriippuvainen[5]. Nevanlinna jatkaakin:
Kun korkeakoulujen sisäänpääsykokeissa suositaan matematiikan kouluarvosanoja, se kaiketi johtuu sitä, että pääsykokeissa matematiikan tehtävien kautta saadaan helposti mitattavaa tietoa oppilaiden tasoeroista. Annettu tehtävä on joko väärin tai oikein.
Ylikoulutusta
Lopuksi on pakko vielä nostaa varsinainen musta kissa pöydälle ja todeta, että länsimaissa ylikoulutetaan väestöä runsaasti. Korkeakoulutettujen määrä voisi olla hyvinkin jopa 50 % pienempi. Tämä mahdollistaisi sen, että ne oikeasti lahjakkaat saisivat kaipaamansa resurssit tiedettä edistääkseen. Luopuisin mieluusti maisteristani jonkun sellaisen hyväksi, joka oikerasti voisi keksiä jotain merkittävää. Suurin osa nykykorkeakoulutuksen tuotteista on nollatutkimusta. Kun yliopiston funktio on kuitenkin tuottaa tutkimusta ja virkamiehiä, olisi kysyttävä: voisivatko ne virkamiehet pärjät pelkällä kandilla? Tai jopa AMK-tutkinnolla. Maisterin papereilla ainakin näyttäisi tulevan pelkkiä teoriaosaajia, joidne käytännön hallintataito rajoittuu omaan elämään - jos edes siihen. Korkeakoulutettujen kasvava työttömyys (siis derivaatta on positiivinen) ei ole vain pelkkää pelottelua eikä vain korona-ajan ilmiö, kuten alla kuvatusta Akavan tutkimuksesta käy ilmi:
 |
Tähän samaan syssyyn sen väittäminen, että Suomessa on esimerkiksi luonnontieteiden osaajien pula tuntuu naurettavalta. Kenttäkysely Kumpulan kampuksella kertoo totuuden: halvoista koodareista on pula. Heistä, jotka tekevät full stackia 2 500 €/kk. Suomessa ei ole mitään koodaripulaa, ja tänne kyllä osaava tekijä pääsee. Pula on puoli-ilmaiseksi tekevistä "osaajista". Oikeastihan työt hoituvat, mutta koodareille kun pitää maksaa "liikaa" palkkaa, niin Evan lobbaus alkaa jotta saataisiin 20 000 uutta semipätevää koodaria työnhakumarkkinoille, niin painuvat palkat 50 % alas. Osa ammattilaisista toki lähtee ulkomaille oikeille palkoille, mutta kunhan tarpeeksi moni ei uskalla lähteä, jää sossulle rahoittajia. Kuitenkin Suomen ilmasto, kansainvälisesti verrattuna pienet palkat ja heikko ostovoima ohjaavat yleensä paikalliset asiantuntijat muihin maihin leveämmän leivän perään. Ja sitten elinkeinoelämä taas itkee jossain vailtakunnallisessa lehdessä uutisen muodossa, kuinka ei saada huippuseniorikoodareita edes reilulla 3000 €/kk, ja pakko kouluttaa julkisella rahalla maahanmuuttajia paikkaamaan vajetta[6].
Sama ilmiö toimii SoTe-henkilökunnan suhteen. Jotta palkat saataisiin alas, on työnantajaliiton aika ajoittain itkettävä YLEllä tai Hesarissa, kuinka työvoimapula uhkaa. Usein ratkaisuna on ulkomailta palkkaaminen alta minimipalkan:
Attendon suunnitelmissa on palkata filippiiniläiset sairaanhoitajat hoiva-avustajiksi eli pahnan pohjimmaiselle palkalle, matalapalkka-alan uuteen matalapalkkaryhmään. Tämän jälkeen Attendo oppisopimuskouluttaa filippiiniläiset sairaanhoitajat lähihoitajiksi. Ahneuden huipentumana se, että oppisopimuskoulutettavalle lähihoitajalle Attendo voi maksaa yksityisen sosiaalipalvelualan työehtosopimuksen mukaan matalampaa palkkaa – näin on, vaikka kyseessä on tosiasiassa koulutettu sairaanhoitaja. Todellinen matalapalkka-alan alennusmyynti. Tosiasiassa sairaanhoitajataustainen työntekijä käyttää koulutustaan ja osaamistaan työnantajan hyväksi. Kyse on siis keinosta polkea matalapalkkaista alaa entisestään.
Niinpä. Suomessa sitten koulutetaan, vaikka koulutuksella ei tuoteta kuin junioreita. Ja ajatus siitä,
että sosioekonomiseen asemaansa nähden ylikoulutettu väestö voi turhautuessaan olla populistinen/poliittinen pommi, on varsin perusteltu. Lisäksi esimerkiksi Bryan Caplanin kirjassaan "Case Against Education"
esittämä ajatus koulutuksesta enimmäkseen signalointina on varsin paikkansapitävä. Useimmat työt onnistuvat koulutuksesta huolimatta, eivätkä sen ansiosta. Useimmiten koulutus/titteli on vain sosiaalista lihastenpullistelua.
Puhun itse tässä henkilönä, joka kirjoitti lukiossa kympin pitkästä matematiikasta, mutta onnistui epäonnistumaan YO-kokeessa ja saavutti vain M:n, katkeroitui ja meni opiskelemaan humanistisia aloja, näki valon kymmenen vuotta myöhemmin ja on nyt opiskeleva matematiikan ja fysiikan opettajaksi. Ehkä yleistän, mutta jokainen tunnistanee tunteen...
Toisaalta, paras arvosana, minkä hyvä opettaja voi oppilaalleen antaa, on hylätty. Sillä se on ainoa tapa, jolla ihmiselle kasvaa luonnetta ja resilienssiä, kykyä sietää vastoinkäymisiä. Aikana, jolloin kaiken saa helposti nenän eteensä, vaivannäkö ja kärsivällisyys alkaa näyttäytymään mahdottomalta. Lukiossa tämä asia tuli minulle omakohtaiseksi, kun oma äidinkielenopettajani antoi minulle ysin kurssista, vaikka kirjoitin kympin koe-esseen. Nyt myöhemmin hänen tekoaan ymmärrän...
Opiskelupaikka ei ole mikään ihmisoikeus. Joillekin ihmisille omien rajoitustensa myöntäminen on liian kova pala. Mutta parempi myöntää seinän olemassaolo kuin hakata päänsä verille siihen törmätessään. Ajatus siitä, että ehkä minä en olekaan tarpeeksi älykäs arvostetulle alalle on liikaa monille. Mutta voi myös olla samalla elämän vapauttavin kokemus, stressistä ja paineista vapauttava.
1) Jo kaikki perukoulun päättötodistuksen arvosanat annetaan valtakunnallisen kokeen perusteella, jota omalla opettajalla on valta korottaa tai laskea vain yhdellä numerolla tuntiosaamisen perusteella. Näin jatko-opinnot olisivat valtakunnallisestikin tasa-arvoiset, ja saataisiin vihdoinkin aitoa, vertailukelpoista dataa siitä, kuka opettaja osaa ja kenenkä rehtorin koulussa on ongelmia...
2) Kaikki kokeet aletaan pitää anonymisoituina, jottei oppilaan suku(puoli) pääsen vaikuttamaan arviointiin, vain hänen osaamansa asia.
3) Peruskoulun jälkeen kaikki oppilaat suorittavat pakollisen työharjoittelun valtion maatilalla mansikoita poimien tjms. Tämä antaa kunnioitusta oikeaa työtä kohtaan ja motivaatiota opiskeluun. mikäli idea kuulostaa hölmöltä, miltä kuulostaa puolen ikäluokan pakottaminen 0,5-1 vuoden pakolliseen, liki palkattomaan asepalvelukseen? Tähän voisi yhdistää jonkinlaisen ammattitutkinnon, jonka jälkeen oppilas voisi valita joko syventää ammatillista osaamistaan tai lähteä lukemaan lukioon, tavoitteena tietenkin yliopisto. Etuna järjestelmässä olisi, että saataisiin kaikki halpatyö katettua omilla nuorilla ja samalla iskostettua työn iloa kaikkiin. Tai ainakin opiskelumotivaatiota.
4) Ihannetilanteessa lukio ja ammattikoulu yhdistetään, ja kaikki suorittaisivat yhdistelmätutkinnon, koska nykymalli ei oikeasti ole tasa-arvoinen (ammattitutkinto nostaa tien liki pystyyn yliopistoon). Näin kaikille on olemassa ammatti pahan päivän varalle, mutta laaja-alainen oppiminen on mahdollista. Koska näin ei kuitenkaan tule olemaan, tulisi ammattikoululaisille järjestää mahdollisuus lukea lukio nopeutetusti, jotta he pääsevät myös jatko-opintoihin tasa-arvoisesti kiinni.
5) Pääsykokeet olisi muutettava pääosin aineistokokeiksi, jotta ne mittaisivat kykyä soveltaa ja analysoida kriittisesti. Osuus on myös oltava ulkoaluvullekin, ainakin niin kauan kuin yliopistot perustuvat pänttää ja tenti -opiskelutekniikkaan. Ylioppilaskokeisiin otetaan pakollisina a) äidinkieli (verbaalinen äly), b) matematiikka (looginen äly) ja c) historia (yleissivistys, kokonaisuuksien hallinta ja ymmärrys).
6) Tehdään vaihtoehtoisesti ensimmäisen vuoden kursseista kaikille avoimet (pätee vain aloilla, joilla ensimmäisistä kursseista voidaan tehdä massaopetustyyppisiä, lääkis muuten kuuluu näihin). Mutta toisen vuoden kursseille pääsisi ainoastaan, jos on suorittanut ensimmäisen vuoden opinnot keskiverrosti tai paremmin ja/tai olisi suorittanut 60 op avoimessa. Tämän hyöty olisi, että yhä laajemmalla ihmisjoukolla olisi kokemusta yliopisto-opinnoista ja sen tuomaa sivistystä, ehkä jopa syvempi kunnioitus korkeakoulutettuja kohtaan.
7) Humanistisen maisteritutkinto muutetaan graduohjaisesta pois (koska suurin osa graduista on nollatutkintoja), sen sijaan kannustetaan humanistisessa laaja-alaisuuteen ja monipuolisuuteen siten, että tutkinnon saa opiskelemalla humanistisessa kokonaisuuksia sen 300 op:n edestä. Näin työelämä saa kaipaamiaan ketteriä moniosaajia, ja tuhannet humanistit saadaan ulos yliopistoista!
8) Opintojen rahoittamiseksi ja edistämiseksi on vakavasti keskusteltava lukukausimaksuista. Kaikki tietävät, että lapsen pitäminen lastentarhassa maksaa, pahimmilaan 500 € /kk. Miksi koulun pitäisi olla eri? Työttömät pitävät lasta kotona tai sossun tuella tarhassa, miksei sama toimi koulussa. Antaisi motivaatiota opiskellakin ja totella, kun erottamisen seurauksena vanhemmilta lentää rahaa kankkulan kaivoon. Ja jos lukukausimaksu olisi kohtalainen, sen voisi helposti kattaa opintotuella. Tässä kohtaa pelotellaan mieluusti Oxfordilla ja muilla maailman ison rahan kouluilla. Mutta ne ovat yksityisrahoitteisia. Lukukausimaksuilla valtion kouluissa ei ole niinkään toimintaa rahoittava tarkoitus, vaan opiskelijoita motivoiva tarkoitus. Rajat ovat rakkautta, joskus myös piiska!
[1] Vasta-argumenttina se, ettei persoonallisuus suoraan ennusta käytöstä ei estä sitä, etteikö soveltuvuustestissä tarkasteltaisi esim. juurikin sitä käytöstä. Toisekseen, mahdollinen persoonallisuustesti ei kumoa myös kirjallista, teorian osaamista mittaavaa pääsykoetta, molempi parempi. Kolmannekseen, se että lääkärikunnassa on monia eri tehtäviä, joista osa on teoreettisia, vaatisi edelleen tarkempaa opintojakoa. Miksi tutkijalääkärin on saatava lääkärin pätevyys? Miksi täysinn tutkimuksesta kiinnostumattoman tk-lääkärin on kiusattava itseään nollatutkimisella? Lopuksi se (lausumaton) vasta-argumentti on huono, että jos persoonallisuustestit otettaisiin käyttöön, minä en enää pääsisi lääkäriksi. Se kertoo lausujastaan, ei järjestelmästä.
[2] Miksi muuten ruotsinkielisistä jopa yli 50 % pääsee opiskelemaan yliopistoon /korkeakouluun mutta suomenkielisistä vain n. 30 %? Kuten yle toteaa:
Helsingin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan ruotsinkielisten kiintiöön pääsi opiskelemaan kahdeksan pistettä heikommilla tuloksilla kuin suomenkieliselle puolelle. 30 opiskelijan ruotsinkielisten kiintiöstä täytettiin vain 26, loppujen koepisteet olivat liian huonoja.
Oikeustieteelliseen tiedekuntaan hakeneista ruotsinkielisistä pääsi sisään yli 23 prosenttia pyrkineistä, kun suomenkielisistä 18 prosenttia. Myös taloustieteitä opiskelemaan otetaan ruotsinkielisiä opiskelijoita suhteessa suomenkielisiä enemmän.
[3] Ensikertalaiskiintiön hyvä puoli tosin on, että on paljon kannattavampaa kouluttaa nuori keski-ikäisen sijaan, koska keski-ikäinen ei ehdi hyödyntämään koulutustaan yhtä pitkään. Lisäksi on paljon tasa-arvoisempaa, ettei vain lukiota lukenut joudu kisaamaan esim. häntä vastaan, jolla nyt sattuu olemaan jo tutkinto molekyylibiologiassa.
[4] Menestyjissä on myös se ongelma, että heidän varjoissaan muilla on kylmä. Aivan kuten SoMen täytyttyä vain ylikauniista ihmisistä ovat nuorten itsetunto- ja ulkonäköpaineiden ongelmat räjähtäneet käsiin, Jatkuva superylioppilaiden hehkutus johtaa helposti katkeroitumiseen ja pyyhkeen kehään heittämiseen heiltä, jotka muuten muodostaisivat vahvan keskikastin osaajaportaassa. Ja juuri heitä me tarvitsemme. Jokainen huippu, vaikkakin kuinka hyvä, ei voi tehdä enempää kuin 24/7. Ja senkin vain omalla alallaan. Mutta ne sata nuorta, jotka toteavat, ettei yhteiskuntakelpoisen leikki enää kiinnostakaan (=syrjäytyvät), koska huipulle ei ole asiaa, he maksattavat viulunsa tuolla yhdellä osaajalla. Ja meillä muillakin.
[5] Polkuriippuvuus tarkoittaa sitä, että tulos on muuttuu, jos laskentatapakin muuttuu. Esimerkki: jos kuljen pisteestä A pisteeseen B, ei reitillä ole väliä, kunhan pääsen perille. Mutta jos haluan törmät aarteeseen pisteessä X pisteiden A ja B jossain välillä, on hyvin paljon väliä sillä kuljenko juuri tuon pisteen X kautta. Muuten en aarretta löydä.
[6] Valitettavasti ei liene mahdollista noin vain massakouluttaa maahanmuuttajia ja työttömiä koodareiksi. Edes niiksi semipäteviksi. Kyseessä ei ole mitään rakettifysikkaa (mekaniikka on sitä paitsi aika helppoa verattuna sähköoppiin) ja koodaaminen perustuu suurilta osalta kovan matematiikan sijaan syntaksiin, sekin vaatii kuitenkin abstraktin ajattelun taitoja ja loogista päättelykykä. Kaiken noiden alkuvaatimusten lisäksi se vaatii sellaista mieltä ja luonnetta, että jaksaa kahdeksan tuntia päivässä tuijottaa ja lukea virheilmoituksia ja lähteä kotiin päivän päätteksi ja ei ole saanut riviäkään koodia tai mitään aikaan (ja sama saattaa toistua huomenna). Paperilla voi eduskunnassa näyttää hyvältä, että nyt koulutetaan pitkäaikaistyöttömät koodareiksi pois tilastoista, mutta tuskin sieltä saisi edes perusteita mihinkään ohjelmointikieleen. Etenkin kun esim. maahanmuuttajilla osaamistaso on keskimäärin kaksi vuotta kantasuomalaista jäljessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti