– Suomi on arkkitehtuurissa yhden totuuden maa, he sanovat yhdestä suusta.He kummastelevat, mihin kaunis on kadonnut.– Kun lukee arkkitehtuurikilpailujen voittojen perustelutekstejä, siellä käytetään sanoja innovatiivinen, rohkea, runollinen ja jopa leikkisä, mutta harvoin sanaa kaunis, Vallius sanoo. Hän on ollut kilpailutuomarina monta kertaa.
Yhtenä mallikohteena esiin nostetaan Tripla, tuo Pasilan kruununjalokivi:
Triplan reikämäinen metallijulkisivu saa Uotilalta huutia. Vallius puolestaan miettii, miksi Triplaa edeltänyt asemarakennus kesti vain 27 vuotta.
Uotilan mukaan ongelma lepää pääosin arkkitehtikunnassa:
– Modernistisen koulutuksen saaneet arkkitehdit suhtautuvat ajatuksiini negatiivisesti. Heidän mielestään vain arkkitehdeillä on oikeus arvioida arkkitehtuuria. Hän haluaisi saada nuoret tekijät haastamaan ammattikuntansa vallitsevaa linjaa ja ymmärtämään ympäristön merkitys ihmisten hyvinvoinnille.
En kuitenkaan ole aivan vakuuttunut tästä(kään) yksinkertaisesta selityksestä. Varmasti eivät kaikki nykyarkkitehditkään laatikkoarkkitehtuurista tykkää, mutta joutuvat kuitenkin sellaista piirtämään, kun rakennuttaja tilaa halpaa, nopeasti ja kaikkia turvamääräyksiä noudattaen. Kyllä sitä välillä ihan nättiäkin rakennetaan, mutta tätä tehokkaasti estää ns. "kustannustehokkuuskultti". Eli usko siitä, ettei kaunis voi olla halpaa. Vaikka perinteinen kivitalokin häviää vain n. 10 % hinnassa "puutalolle", ja sekin voitetaan takaisin elinkaaren aikana.
Onko naapurissa ruoho sitten vihreämpää?
”Modernistinen ajattelutapa näkyy arkkitehtuurissa enemmän kuin millään muulla taiteenalalla. Historia ja perinteet halutaan unohtaa ja kuvitellaan, että on mahdollista lähteä suunnittelemaan uusia taloja nollapisteestä. Miksi on tärkeämpää luoda asuinalueelle kontrasteja kuin harmoniaa jo olemassa olevan kanssa?”
”Ihmiskunta on koonnut tietoa ja viisautta tuhansien vuosien ajan. Yhtäkkiä ensimmäisen maailmansodan jälkeen syntyi ajatus, ettemme enää tarvitse vanhaa vaan voimme viisaudessamme hylätä sen”
”Meillä annetaan kauhean suuri arvo sille, että arkkitehti keksii jotain täysin puhtaalta pöydältä – että hän on kuin tabula rasa, tyhjä taulu. Hyvin pitkään arkkitehtuurin keskeinen ajatus oli, että talon pitää olla kestävä, käytännöllinen ja kaunis. Juuri siihen minä pyrin.”
”Minun taloni ovat moderneja. Ulkonäöllään ne kunnioittavat Kadriorgin historiallista rakennusperintöä ja esimerkiksi vanhaa virolaista kylpyläarkkitehtuuria, mutta ne eivät ole kopioita vanhoista taloista. Taloissa on siron julkisivun alla kolminkertaiset ikkunat, parketit, lattialämmitys, erinomaiset lämpö- ja äänieristeet ja parhain mahdollinen energialuokka. Toisessa talossa on maanalainen parkkihalli”.
Hän peräänkuuluttaakin todellista demokratiaa kaupunkisuunnitteluun, ei epämääräisiä kauppoja kulisseissa[1]:
”Minusta pitäisi palauttaa mieleen kysymys siitä, että kenelle taloja oikein tehdään? Muille arkkitehdeille vai tavallisille ihmisille? Tavallisten ihmisten pitäisi saada päättää, millaisia taloja he haluavat nähdä.”
Missä sitten vika?
Toki tämä demokratia edellyttäisi sitä, että ihmisillä olisi yhteys perinteeseensä ja kulttuuriinsa, että he osaisivat puhua sitä kieltä, jolle Eurooppa on rakennettu. Ongelmana on, että ne merkitykset, joita nämä arkkitehtuurin sanat kantavat, eivät aukene nykyihmiselle. Tämä johtuu siitä, ettemme enää osaa kulttuurimme kieltä. Koko eurooppalainen kulttuuri nojaa kahteen suureen, antiikkiin ja kristinuskoon. Nämä kaksi ovat antaneet koko viimeiselle 2000 vuodellemme merkityksiä, sanoja, kielioppia, aiheita. Mutta tuo yhteys perintöömme on katkennut tieteen myötä. Enää ei tarvitse osata vanhoja asioita, siis latinaa ja antiikin tarinoita, saati lukea raamattua. Sin sijaan riittää, kunhan osaa tuottaa ja kuluttaa. Nykyään talot rakennetaan geometrian kielellä (siis ympyröillä, neliöillä ja kolmioilla), ei kulttuurin, ja siitä muotokielen köyhyys.
Modernius on tahallista ideologian pohjalta kasvanutta sabotaasia. Koska klassinen arkkitehtuuri tuo mieleen II maailmansodan ja stalinismin kauheudet[2], halutaan olla erityisiä, edistyksellisiä, uusia, erottua tavanomaisesta, erottua maallikoista. Robert Hughes kuvasi tämän modernin taiteen ja arkkitehtuurin sairauden erinomaisesti v.1980 dokumenttisarjassaan The Shock of the New, joka on muuten katsottavissa ilmaiseksi tätä nykyä Youtubessa:
Nostalgia on kuitenkin ihmiselle luontaista; kaipuu vanhan (ja hyväksihavaitun) pariin. Eikä se ole vain haikailua menneeseen, vaan perinteitä ja niiden uudelleenelämistä, siis yhteiskunnan koheesiota ja yhtenäisyyttä ylläpitävä tunne. Tunne siitä, että saa olla osa pitkässä sukupolvien ketjussa, saada siitä merkitys ja suunta elämälle. Perinteidensä jatkaja, ehkä sukunsakin. Jos kaikki hajoitetaan koko ajan yhä uudelleen, jos uuden luominen on itseisarvo, niin yksilö repeytyy irti juuriltaan ja yhteisöstään kotiseututunnetta halveksuen. Kuten on jo paikoin käynyt. Tönniesiä mukaillen, ajaudumme Gemeinschaftista (läheinen yhteisö) kohti Gesellschaftia (etäinen yhteiskunta):
Gesellschaftia luonnehtii epäluottamus, vastakohtaisuus, kilpailu ja irrallisuus. Se on tilapäinen ja pinnallinen, kun taas Gemeinschaft on Tönniesin mukaan kestävä ja alkuperäinen yhdessäolon muoto. Gesellschaftissa jokainen ajattelee itseään ja yrittää tuoda esiin tärkeytensä ja etunsa kilpailussa muiden kanssa.
Lisäkapulana rakentamisen rattaisiin lentää vielä itse arkkitehtikoulutus, joka mahdollisesti on liian insinöörimäinen, tuottaen vain tasapäistettyjä, massakoulutettuja suunnittelijoita. Missä kunnianhimo, missä perinteiden kunnioitus? Ongelma saattaa siis levätä osin itse nykyarkkitehdeissa, joille jokainen projekti on vain mahdollisuus suunnitella jotain "uutta" ja "ennennäkemätöntä", ei niinkään suosittua tai kaunista, koska kauneushan on aina vain katsojan silmässä, siis mitä väliä. Tärkeää on hyödyllisyys, funktion toteutuminen, siis funktionalismi. Adam James Pollock on käsitellyt ongelmaa mainiossa artikkelissaan Modernist Urbanism: The Untruths of Beauty and Utility:
In architecture, the entire viewpoint of cubical concrete structures being – dare I say – ugly is often arrogantly disregarded since, as one ought to know, “beauty is subjective”. And so the modernist dreams up an image of subjective beauty, something which only he may find beautiful, a structure so inherently different that he would understand if lesser folk cannot comprehend its appeal. And this subjectively beautiful building will, without a shadow of a doubt, look identical to each and every one which the modernist has produced before.
The claim of utility as intrinsic in modernist architecture is, at its core, false. If a structure is built with only utility in mind, and no regard for mass aesthetic appeal, there will come a time in the not so distant future when said structure no longer maintains this level of utility.
Arkkitehtuuri, kuten (moderni) taide yleensäkin, elää siis "uutuudesta", eikä vanhoista arvoista kuten kauneus. On keksittävä uusi kulma ja tapa lähestyä, oltava luovia. Luovuus on tavoiteltavaa, ei kauneus. Taide on eriytynyt kauneudesta. Arkkitehdit eivät suostu tekemään kaunista, koska heidän mielestään kaiken pitää olla aina uutta ja erilaista. Jos siis ennen on tehty kaunista, nyt pitää tehdä rumaa, jotta tehtäisiin uutta?
Nykyarkkitehdit vaikuttavatkin ns. runkkuringiltä, joka yrittää tehdä toisiinsa (ei siis yleisöön) vaikutuksen tuottamalla mahdollisimman häkellyttävää, epäsovinnaista suunnittelua. Mukana juonessa ovat erilaiset arkkitehtuurin palkintoja myöntävät säätiöt, jotka sitten palkitsevat tämän erilaisuuuden. Talossa asuja toki arvostaisi kauneutta, mutta hänen mielipiteestään ei olla kiinnostuneita.
Myönnettäköön tosin, että vastakkaisiakin mielipiteitä on: ed. artikkeli alkaa aina niin tuoreella argumentaatiovirheellä, jossa kirjoittaja hyökkää Uotilan persoonaa vastaan, aivan kuin tämä jotenkin vähentäisi hänen sanomansa totuudenmukaisuutta[3]. Hän kuitenkin tuo asiallisen pointin esiin. Nimittäin sen, että toisinaan arkkitehtuurin ihailussamme emme näe puuta metsältä. Tarkoittaen, että jos puu on laho ja mätä ja ties mitä, tuskin yksikään tikka siihen tahtoo muuttaa[4].
"Valokuvat kertovat kuitenkin todella vähän siitä, onko rakennus miellyttävä asua, onko naapurusto mukava, sanovatko ihmiset toisilleen iloisesti päivää ja onko heillä hyvä olla."
En näe ongelmaa ylitsepääsemättömänä. Ja osa viehätyksestä kiistämättä syntyy ahtaista nurkkauksista, tämän kaikki Kalliossa kotibileissä joskus olleet voinevat vahvistaa. Mutta en kiistä, että makuasiat ovat vaihtelevia. Ei tarvitse kuitenkaan tyytyä pelkkään makuun tätä asiaa tuomitessa, kun voi saada numerot ja tieteen puolelleen.
Arkkitehtuurivalinnalla on selviä psykologisia ja terveydellisiä vaikutuksia, kuten tämä BBC:n artikkeli summaa. Huutia saavat mm. valtavat, tiiviisti pakatut ja muista taloista eritetyt tornikompleksit:
If the façade is complex and interesting, it affects people in a positive way; negatively if it is simple and monotonous.
Featureless apartment blocks [...] quickly became notorious for their crime, squalour and social dysfunction.
Having access to green space such as woodland or a park can offset some of the stress of city living.
The health effects of inequality, which tends to increase the risk of circulatory disease among those lower down the socioeconomic scale, are far less pronounced in greener areas.
Most people feel better in rooms with curved edges and rounded contours than in sharp-edged rectangular rooms
Ja juurikin klassisella arkkitehtuurilla on omat hyötynsä. Tiedämme jo esim. psykologisesta tutkimuksesta, että ihmisaivot pitävät vaikka symmetriaa esteettisenä. Niin ihmiskasvoissa, ruumiissa kuin ympäristössäkin.
Janne Pihlajaniemi Oulun yliopistolta on väitöskirjassaan tutkinut asuntojen hintoja suhteessa mm. niiden edustamaan arkkitehtooniseen tyyliin. Väitöskirjan sivulla 139 sanotaan selvästi:
"Postmodernismin ja sitä uudempien tyylien hintaero on koko ajanjakson [1980-2008] malleissa noin 11–16 % alhaisempaa kuin jugend-tyylisuunnan."
"Arkkitehtonisella tyylillä havaittiin olevan selkeä vaikutus asuntojen hintoihin. Pelkän arkkitehtonisen tyylin hintavaikutus oli tässä tutkimuksessa suurimmillaan noin 18 % asuntojen hinnasta" (ibid. 147)
Mielestäni yli 10 % hintaero on merkittävä. Ja kertova... Jopa Osmo Soininvaara on kanssani samaa mieltä (tai minä hänen):
The Economistissa oli jokin aika sitten artikkeli, jossa oli tutkittu, miten rakennusten ulkoasu vaikuttaa asuinalueen hintatasoon. Johtopäätös oli, että perinteistä tyyliä jäljittelevä rakennuskanta nostaa alueen arvoa 15 prosentilla.
Arkkitehdit pitävät vanhaa julkisivua uudessa rakennuksessa jonkinlaisena petoksena. Esimerkiksi jugendin näköisen talon pitäisi olla rakennettu myös samalla tekniikalla kuin vanhat jugend-talot.
En ymmärrä tätä logiikkaa lainkaan, koska nykyinen rakennustapa sallii kaikenlaisten julkisivujen tekemisen. Se ei siis indikoi mitään. Miksi vanhan ja kauniin kopioiminen pitäisi olla pois suljettua? Onhan se uuden ja ruman kopioiminenkin kopioimista. Vuosisatojen aikana arkkitehtuurissa jalostui monia iättömiä kauneusihanteita. Ei niiden nyt kiellettyjäkään pitäisi olla.
Joku sanoi minulle, ettei arkkitehtuurin tarkoituksen ole tuottaa kaunista, koska eihän kaikissa romaaneissakaan ole onnellista loppua. Ketään ei kuitenkaan pakoteta elämään siinä kertomuksessa, jonka kirjailija on luonut.
Mitä ratkaisuksi?
Ehkäpä ratkaisuksi sopisi Kiinan malli, siellähän asunnot myydään ilman väliseiniä ja lattioita, pelkkinä betonirunkoina. Asiakas laatoittaa ja seinittää sitten makunsa mukaan. Mutta tämä on toki huomioitava. Kaunis julkisivu ei kuitenkaan mitenkään estä rakentamasta modernien standardien mukaisia rakennuksia. En itse ymmärrä tätä argumenttia, ettei nykyään enää voida rakentaa vanhanmukaista. Ovatko rakentajat jotenkin maagisesti unohtaneet, kuinka kipsiä valetaan stukkoihin? Onko kaariholvin matematiikka liian vaikeaa nykyinsinöörille laskea? jos puute on käsitaidosta, senhän oppii tekemällä. Yksi luokallinen artesaanirakentajia per vuosi, markkinat ovat pian saturoituja. Tai tuodaan lahjakkuuksia Virosta/Baltiasta, sieltähän Suomen rakentajat tätäkin nykyä jo tulevat
Toinen hyvin tärkeä seikka on käsittää arkkitehtuurikin kokonaisuutena. Yksittäinen modernistihirviuö istuu aivan yhtä huonosti klassiseen ympäristöön kuin mitä klassinen rakennus lähiöön. Kokonaisuus on aina enemmän kuin osiensa summa, se on usein osiensa harmoniaa. Muistutuksena tämä kauheus Helsingin keskustasta:
 |
| Lähde: http://hupsis-huppu.blogspot.com/2010/07/2-reitti-3-osa.html |
 |
| Lähde: https://fi.wikipedia.org/wiki/Julinin_tontti |
 |
| Lähde: https://fi.wikipedia.org/wiki/Julinin_tontti |
Paremmin, joskaan ei tyylipuhtaasti, pärjää Vironlahden Zsar outlet:
”Yksityiskohdat pitää tehdä huolellisesti, siten syntyy huoliteltu lopputulos. Joka kerta, kun olen Vaalimaalla käynyt, on tullut tunne, että keskuksesta tulee hienompi kuin suunniteltiin”, pääsuunnittelija Petri Pussinen sanoo.
Uusvanhaa tyyliä ei valittu sattumalta kohteen ihanteksi:
”Näytimme pietarilaisille kuvia kuudesta eri julkisivusta. He pitivät eniten vaihtoehdosta, joka muistutti Pietaria.”
Kuulemma myös suomalaiset testihenkilöt suosivat uusklassismia edustavia kuvia – onhan tyylilaji tuttu Helsingin keskustasta. Valinta oli siis selvä.
Vertailua
Jos sen sijaan haluaa kaunista kokonaisuutta, tässäpä mallikuva Kartanonkoskelta, jota Suomen kuvalehtikin on hehkuttanut. Sitä voidaan jopa pitää Suomen parhaana asuinalueena, ja kiitos tästä kuulunee ruotsalaisille, joiden hienon yksinkertainen filosofia tuli kiteytettyä seuraavin sanoin:
Miten onkaan, että suora ja säännönmukainen ikkunarivistö saa näinkin ihmeitä aikaan. Samoin pastellisävyiset, sointuvat värit:Erään kiteytyksen mukaan ruotsalaiset suunnittelivat kaupunkia, kun taas suomalaiset arkkitehdit ehdottivat taloja."On syntynyt kysymys siitä, onko tämä oikeaa arkkitehtuuria – onko tämä sallittua vai kiellettyä arkkitehtuuria", Kallaluoto hymyilee. "Lähtökohtaisestihan tätä ei ole koskaan suunniteltu arkkitehtilehteen vaan pikemminkin asukkaille."
Verrataan tätä johonkin modernimpaan ihmeeseen. Olenko se vain minä, vai näyttäisikö osa askkaista asuvan ylösalaisin?
Vantaa on kunnostautunut eritoten koulujen laadullistamisessa. Tässä pari mallisuoritusta. Kaikki oleelliset elementit ovat läsnä: satunnaisia värejä, ulos törröttäviä parvekkeita sekä kaarimuotoja.
Lähde: http://rumatalo.blogspot.com/p/helsinki.html
Rakennus voi siis olla vaikka kuinka hieno, mutta jos se ei istu ympäristöönsä se vie hienoudesta pois. Vertaa tähän mukajugendiin, jota rakennetaan Katajanokalle aidon jugendin sijaan (ei kuulemma löydy enää osaavia rakentajia). Taidehistorian ja arkkitehtuurin tutkija Riitta Nikula selittää:
Lähde: https://www.rakennuslehti.fi/2018/11/upouuden-koulun-lattiat-jouduttiin-repimaan-auki-ja-asentamaan-uudelleen-nyt-kosteusvaurioita-on-loytynyt-taas/
Lähde: https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/onko-tassa-suomen-rumin-seina-koulun-uusi-julkisivu-ei-kelpaa-vantaalaisille-adressi-vaatii-piilottamaan-betonihirvion/7481820
Jugend-talojen rakentaminen vaati ammattikuntia, joita ei enää ole tai joiden taitajat ovat harvassa – esimerkiksi eritasoisia muurareita ja kipsikäsityöläisiä. Standardisoituja ikkunoita ei ennen ollut, vaan ikkunat rakennettiin erikseen.
Sama Riitta Nikula muuten moitti Zsar outlettia kovin sanoin:
Marjaana Yläjääski Helsingin kaupungin asemakaavoituspalveluista puolestaan pesi kätensä (ja vaihtoi työpaikkaakin) ennen selityksen antamista sille, miksi enemmän jugendia ollut rakennus ei saanut rakennuslupaa:”Ne ovat vastenmielisiä. Koska rakastan Pietaria, jossa on viime aikoina entisöity hienosti vanhoja rakennuksia, koen tällaisen halvan näköisen arkkitehtuurin lähinnä pilkantekona”, hän sanoo.
Nikulan mukaan perusongelma olisi ollut kuitenkin luonnottomuus:”Lähtökohtaisesti katsomme asemakaavan muutoksen yhteydessä sitä, että uusi rakennus sopii ympäröivään kaupunkirakenteeseen ja kaupunkikuvaan”, Yläjääski kertoo.
Hyvä lukija, päätä itse. Kumpi seuraavista on luonnottomampi:”Jos nyt lähdettäisiin tekemään jugend-taloa, siinä ei olisi mitään luontevaa. Katajanokan Linnankatu 3:n rakennusta on kehuttu, mutta minun mielestäni sen ongelma on juurikin se, että se on liian kallellaan jugendiin. Yksityiskohdat ovat kuitenkin jugendiksi aivan liian ronskit.”
Imperiumien vastaisku!
Haastateltuna oli myös arkkitehti Esa Ruskeepää, joka tiivisti upeasti olennaisen vanhasta, ei-modernista arkkitehtuurista:
”Luulen, että ihmiset hakevat rakennuksista pysyvyyden tai paikkaan juurtumisen tunnetta, joiden luominen on nykyään aiempaa vaikeampaa. Rakennuksen tärkein tehtävä on olla ihmiselle suoja, fyysisesti ja henkisesti, ja se miten tämä koetaan, tapahtuu melko tiedostamattomalla tasolla.”
Jugend-rakennuksessa kulkiessa on helppo aistia sellaista historiallisuutta, arvokkuutta ja laatua, joka on nykyään harvinaista – ja siksi usein niin arvostettua. Ruskeepään mukaan vaikutelma voi syntyä pienistäkin yksityiskohdista, joita harvemmin tulee ajateltua.
Ei ole mitään pakottavaa syytä, miksei nykyään voitaisi rakentaa aivan eri tavalla. Klassisista tyyleistä tutut ratkaisut, kuten koristeellisuus, näkyisivät hieman hinnoissa, mutta eniten hintaan vaikuttaisi sama syy kuin nykyäänkin: rakennuksen sijainti.
Loppusanat
Niin. Talo ei ole vain "kone, joka tuottaa asumista", kuten Le Corbusier[5] oli ajatellut. Talo on myös tunteiden keskus, koti. Siihen liittyy valtavasti tunteita, muistoja ja ajatuksia, kulttuuria ja historiaa. Toisaalta meillä on mielikuva rakennuksesta sellaisena, kuin sen historiasta ja kulttuuristamme saamme, tämä on meille yhteistä. Mutta sitten on vielä oma henkilökohtainen osuutemme - illanviettomme ja ensisuudelmamme, jotka liittyvät johonkin rakennukseen hyvinkin kiinteästi. Tällaisenaan jokainen rakennus on Gestalt, kokonaisuus joka on enemmän kuin vain osiensa summa. Ja se mihin me emme voi juurikaan vaikuttaa, on tuo yhteinen osuus, eli historia ja kulttuuri. Me olemme tottuneet ajattelemaan klassista arkkitehtuuria ja niitä arvoja, joita se edustaa. Tyypiesimerkkinä pylväänpäädyt eli kapiteelit, joista voimme lukea rakennuksen käyttötarkoituksen, vaikkapa Senaatintorilla:Doorilaista tyyliä on luonnehdittu sotilaalliseksi. Vanha Päävartio rakennettiin doorilaiseksi. Kirkko ja Valtioneuvoston linna eli vanha Senaatintalo ovat saaneet korinttilaiset pylväät hengellisen ja maallisen vallan edustajina. Joonialaiset kapiteelit ilmaisevat tietoa, sivistystä ja mikseivät taidettakin. Yliopiston fasadi onkin saanut joonialaiset pylväät. Vestibyyli sisällä on tosin alakerroksiltaan rakennettu doorilaisten pylväiden varaan ja sisällä Suuressa juhlasalissa komeilevat korinttilaiset pylväät. Olihan Suuri juhlasali jo sisätilana arvokkain varsinkin tuon aikaisessa Keisarillisessa Aleksanterin Yliopistossa ja ansaitsi siksi korinttilaiset kapiteelit.Itse asiassa, koko Helsingin senaatintori on taitavasti laadittu kokonaisuus, enemmän kuin vain osiensa summa (Gestalt). Kaikki kolme pylväsjärjestelmää ovat käytössä, sillä Senaatintori on Suomen keskus. Niin uskonnollinen[6], hallinnollinen kuin kulttuurillinenkin.
”Tällä hetkellä meillä ei synny uutta rakennusperintöä. Nykyrakennuksilla on rakentamistapansa ja -materiaaliensa vuoksi lyhyt elinkaari”, sanoo Museovirastossa intendenttinä työskentelevä Robin Landsdorff.
Jonas Löfroos muistuttaa, että pääosa rakennustarvikkeista ja -menetelmistä on yhä teollisia ja kestävän kehityksen vastaisia:
”Siellä on erilaisia muoveja, maaleja, eristeitä, levyjä, betonilaatuja ja loputon määrä näiden materiaalien lisäaineita, jotka ovat jo itsessään haitallisia ympäristölle ”
Arkkitehti Lars-Erik Mattila murskaakin monia myyttejä, joita ihmisillä on rakentamisesta. Esimerkiksi puurakentamisen paluu onkin pseudopaluu:
”Ei oikeita puukerrostaloja ole tällä hetkellä olemassakaan. Nykyisissä puukerrostaloissa on puuta vain noin neljännes, loppu on esimerkiksi mineraalivillaa, kipsilevyä, tasoitetta, muovikalvoja, liimaa, maalia ja teippiä.”
”Nykyajan taloja rakennetaan käytännössä ihan samalla tavalla kuin parjatuilla 1960- ja 1970-luvuilla. Sen sijaan 1900-luvun puoliväliä edeltävät talot eroavat kuin yö ja päivä kaikesta sen jälkeen tehdystä rakentamisesta. 1960-luvulla luovuttiin ajatuksesta, että talon pitää kestää isältä pojalle”
”Ei kukaan kasvissyöjä hyväksyisi sitä, jos kolme neljännestä hänen annoksestaan olisikin lihaa.”
”Moni tosin tuntuu uskovan, että kyseisen rakennustavan myötä talon julkisivuun hiipii torneja ja ornamentteja, naisilta häviää äänioikeus ja asukkailta internet.”
Viimeisen myytin, energiatehokkuuden, murskaa Ransu Helenius, aloittaen ihan vaikkapa menetelmien ympäristöystävällisyydestä:
”Uusien rakennusten energiatehokkuus perustuu kuitenkin laskelmiin, jotka eivät pidä paikkaansa. Tutkin asiaa omassa diplomityössäni ja sain selville, että kaikista energiatehokkaimpia tämän hetken rakennuskannasta ovat 1900-luvun alun talot. Kovimpia energiasyöppöjä ovat 1950–1970-lukujen talot”
Jos minä olisin kuningas, vaatisin paluuta uusvanhaan arkkitehtuuriin.
