tl;dr: Inkluusio nostaa kustannuksia ja heikentää laatua koulutuksessa, lisäksi se johtaa koulushoppailuun sekä segregaatioon, plus hävittää Suomesta lahjakkaat. Ongelma on, ettei huomioida erilaisuuden olevan myös keskenään erilaista, vaan annetaan kaikille sama ratkaisu, inkluusio. Mutta toisilla se toimii, useimmilla ei. Rahapula on kroonista, ja usein inkluusio onkin leikkaustoimi.
On minulle suorastaan uskonnollinen rituaali joka päivä lukea lehtiä[1], HS tärkeänä. En tosin odota saavani mullistavia uutisia, ne ovat tulleet jo internetitse. Mutta mielipiteet, joita korkean luokan lehtien palstoilla esiintyy, ovat aina kiehtovia ja usein paremmin keskenään dialogissa kuin kaksi kasvokkain kohtaavaa ihmistä. Tämä on kai se kuuluisa kirjoitetun sanan voima.
Viime aikoina on ollut keskustelua koulujen inkluusiosta ja sen ongelmista, mikä näin opettajana on itsellenikin ra(s)kas aihe. Aihe herättää tuntemuksia puolesta ja vastaan, totuus lienee siinä välimaastossa. Laaja-alaisesti summaisin inkluusion ongelmat seuraavasti:
1. Nostaa kustannuksia, ja kun rahaa ei ole, maksetaan velka laadulla.
2. Heikentää lahjakkaiden tuloksia, sillä kun kiire on pitää heikommin suoriutuvat kelkassa, ei huipuille jää aikaa.
3. Johtaa aluieiden eriytymiseen ja valkopakoon, pahimmillaan ulkomaille.
Johanna[2], 30 vuoden erityisopettajakokemuksellaan, tiivistääkin OAJ:n em. Opettaja-lehden artikkelissa:
"Inkluusiota toteutetaan näennäisesti. Mikään resursseissa ei ole muuttunut, mutta oppilasaines on yhä vaativampaa. Tätä voi kutsua säästöinkluusioksi, jossa erityisen tuen oppilaiden tukiresursseista säästetään ylläpitämällä lähikouluperiaatetta."
Hyvänä muistettavana nostettakoon tämäkin, että monissa tapauksissa haastavuus on usein haastavan vyyhdin yksi oire, eikä koko tauti:
"Kolmiportaisessa tuessa on hyvä, että tavoitteet kirjataan yhdessä kodin kanssa. Asiakirjat jäävät kuitenkin vain fraasikokoelmiksi. Suunnitelmiin kirjataan vain pakollinen tieto, ei diagnooseja, lääkityksiä, terapioita tai muita oppimiseen merkittävästi vaikuttavia seikkoja."
Loppulinjauksena kyseessä on kuitenkin laajempi, kulttuurillinen ongelma:
"Lähikouluperiaate sopii monelle, mutta myös pienryhmää puoltavia haasteita on paljon. Aina puhutaan oppilaan edusta, mutta käytännössä yritetäänkin pakottaa kaikki pärjäämään samoissa raameissa. Miksi? Perheet ja aikuiset ovat erilaisia, lapset ovat erilaisia. Miksi oppimisen polut eivät saa olla erilaisia?"
Tässä on erinomainen kysymys. Inkluusio itsessään on oire suomen tasapäistämiskulttuurista, Janten lakien hengessä[3]. Tuloksena saamme harmaata massaa, joka tappaa huippulahjakkuudet tylsyyteen. Edes Jeesus ei tykännyt haaleudesta (ilm. 3:15-17)! Tasa-arvon lopputulos on roimasti erilainen, riippuen sitä tavoitellaanko lopputuloksen vai lähtöasetelman tasapuolisuutta. Ihanne on tietenkin, että kaikki onnistuisivat. Mutta mikäli siihen ei ole resursseja, jää toteutus usein heikoimman kannalta huonoksi. Ja he saavat, joilla jo on (varaa, siis, ostaa yksityistä opetusta):
"Käytännön kokemusten perusteella inkluusioluokassa lahjakkaat oppilaat koulutetaan pääsemään vähällä. Lopputuloksena yhteiskunta menettää huippulahjakkaiden, kuten myös keskitason oppilaiden valtavan kehityspotentiaalin. Samalla erityistä tukea vaativat oppilaat eivät saa tarpeeksi apua ja onnistumisen tunteita, minkä seurauksena he saattavat päätyä yhteiskunnan vastuulle koko eliniäkseen."
"Pitkän työkokemuksen perusteella väitän, että tämä idea ei toimi käytännössä, koska tässä oppilaita opetetaan aktiivisesti tekemään vain sitä, mikä on kivaa. Todellisessa elämässä välillä on pakko tehdä myös sellaisia hommia, jotka eivät miellytä. Ikävä kyllä, liian usein tämän tyyppinen vapaa kasvatus tuottaa itsekkäitä aikuisia."
”On laaja yhteisymmärrys siitä, ettei luokissa ole riittävästi käsipareja antamaan lisäohjausta oppilaille, jotka eivät pärjää isossa ryhmässä. Silloin työrauha kärsii. Emme vaadi inkluusion lopettamista, mutta vaadimme lisää erityisoppilaiden pienryhmiä, joita on säästöjen takia lopetettu useissa kunnissa [...] Kuulosti aikoinaan hyvältä, että kaikkia opetettaisiin lähikoulussa inkluusioperiaatteella, mutta kun laman myötä rahat lähtivät, niin eihän se toimi.”
Mirka Saaristola, erityisopettaja Espoosta, muistutti terävästi vastineessaan 17.2.2021 että tämä erityisoppilaiden kirjo on kuitenkin laaja:
"Julkisessa keskustelussa erityistä tukea tarvitsevista oppilaista puhutaan kuitenkin usein yhtenä isona, samankaltaisena joukkona, vaikka erityisen tuen kirjo on nykyään laaja ja moninainen."
Tämä on oikea ja terävä huomio. Oppilaiden ongelmat ovat erilaisia, mikseivät siis myös ratkaisut. Näinhän jo Aristoteles opetti: samanlaisia kohdeltakoon samalla tavalla, erilaisia eri tavalla; sitä on tasa-arvo[4][5]. Esimerkiksi lukihäiriöinen oppilas voi aivan hyvin olla luokassa muiden kanssa, hänellä on vain oltava avustaja. Tietyille ryhmille inkluusio oi siis olla parempi sekä oppimisen että kustannusten kannalta. Mutta oppilas joka vain huutaa ja käyttäytyy väkivaltaisesti, hän ei haittaa vain itseään. Hän estää koko luokkaa oppimasta! Hänelle kuuluisi olla oma pieni luokka, jossa opiskella.
Eivätkä haitat lopu vain siihen, ettei häirikkö opi, hän estää samalla koko luokkaa oppimasta!
Dynamiikka muuttuu kuitenkin, kun erilaisista taustoista olevia riittää autonomiseksi kaveripiiriksi. Ei ole enää tarvetta, eikä siten kiinnostustakaan integroitua laajalti ympäröivään valtaväestöön. Seuraavana on ollut ns. roadman-kulttuurin nousu, joka on varsinkin maahanmuuttajaväestön suosiossa. Tiivistettynä, siinä ihanteena on elää kuin 1 %, eli hankkia merkkivaatteita rikollisuudella. Tämä seurauksena Helsingissä liikkuu joukkoina yli sata mahdollisesti vaarallista nuorta, joista "suurella osalla on juuret Lähi-Idässä ja osa ryhmistä on somalialaistaustaisia." Sama meno on nykyisellään saavuttanut jo Tikkurilankin. Eikä näille ryöstöille siis ole "sen kummempaa syytä":
"Tilanteisiin liittyy kuitenkin usein ryöstö, jonka tavoitteena on saada esimerkiksi merkkitakki tai -vyö. Tämä on jalkautuvaa työtä tekevien ammattilaisten mukaan uusi ilmiö ja myös yllättävän korostunutta"
Seurauksena on tosiasiallisesti asuinalueen koko viihtyvyyden lasku ja edelleen eriytyminen, segregaatio. He joilla on varaa, koulushoppailevat ja muuttavat ja näin varmistavat lapselleen paremmat edellytykset elämään. He joilla ei ole varaa, pakottavat lapsensa lukemaan esim. ranskaa paremman koulun toivossa.
Muinaisessa Kiinassa oli sanonta, jonka mukaan Mengzin (Konfutsen jälkeen Kiinan "suurin" filosofi) äiti muutti kolmesti (孟母三迁), jotta pojalle löytyi sopiva opiskeluun kannustava ympäristö. Alkuun poika imitoi hautausmaan pappeja hospotipomiluissaan, eikä se ollut hyvä; sitten muutettiin torin viereen, jossa poika alkoi seurata kauppiaiden tapoja ja teurastaa lelujaan, eikä sekään ollut hyvä. Lopulta löytyi hyvä (konfutselainen) koulu. Nyt samaa tapahtuu kiihtyvässä tahdissa Suomessa. Markkinat korjaavat valtion virheet. Mutta usein kalliilla hinnalla!
Inkluusio modernissa Suomessa (ja integraatio) väkivaltaisten ihmisten kohdalla ei-väkivaltaisilla keinoilla on kuitenkin liki mahdotonta, jo ihan käsitteellisestikin. Jos kädessä on vain vasara, näyttää kaikki nauloilta. Samoin, jos ainoa ymmärretty kieli on voima, sitten pitää puhua voimaa! Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettäkö pitäisi palata takaisin karttakeppien tielle. Pikemminkin, kouluissa olisi tehtävä kurinpalautus. Auktoriteetin pitää perustua johonkin...
Ennen oli oikeasti paremmin (ainakin jotkin asiat), kun vanhempia kunnioitettiin, oli se sitten isä, äiti tai ihan vain opettaja. Jos kävi omenavarkaissa ja jäi kiinni, niin sai ensin selkään naapurilta ukolta, ja sitten peppu punaisena kun kirmasi isälle valittamaan, niin isäkin antoi remmistä. Ihmisillä oli jaetut arvot ja ihanteet, mikä takasi samanlaisesti ajattelevan, yhtenäisen kansan. Olemmeko menettäneet individualismissamme yhtenäisyytemme?
Jos minä olisin kuningas, antaisin opettajille lisää kurinpitovaltuuksia. Tähän sopisi mielestäni ensinnäkin oikeus ja herkkyys määrätä pidempiä jälki-istuntoja (vaatisi sen, että jälki-istunnan valvonnasta tulisi ilmaisen työn asemesta palkallista hommaa) sekä opettajalle oikea oikeus fyysisesti puuttua oppilaan häiriköintiin ja kännykän käyttöön (käytännössä kouluissa pitäisi olka rauhoittumistila, jonne häiriköivät oppilaat siirrettäisiin, sillä luokasta poistaminen vain vie ongelman käytäville). Toki vastapainoksi on oppilaillekin tarjottava osallisuuden tunne ja mahdollisuus vaikuttaa itse. Opettaja on kuitenkin virkamies, annettakoon hänelle myös virkaan kuuluva valta. Ehkäpä olisi hyvä, jos opettajat kävisivät vielä järjestyksenvalvojan kurssinkin, ihan vain itsetunnon takia...
Toisena nostaisin nelosen rimaa ja vaatisin vähintään peruskoulun loppuun valtakunnalliset kokeet, joissa numero määräytyisi pääosin. On täysin epäreilua, että opettajat jakelevat armovitosia ja muita keskenään täysin vertailukelvottomia numeroita, kun kuitenkin peruskoulun päättötodistuksella tulisi hakeutua jatko-opintoihin kaikkialla Suomessa. Jos nyt jakelevat numeroita ollenkaan, on aivan oikeasti kouluja joissa numeroita aletaan antaa vasta seiskalta. Tämä on nimittäin kätevä keino kaunistella tilastoja. Samoiten arvostelukriteerit eri numeroille vaihtelevat, ja pahimmassa tapauksessa puolet kokeen pisteistä saa, kun osaa kirjoittaa oman nimensä. Ja luokan keskiarvo onkin yhtäkkiä kahdeksan.
Kolmantena alkaisin laskea huolellisuus ja käytös-arvosanan lukuaineisiin. Lisäksi antaisin lyhyen luonnehdinnan oppilaan luonteesta ja oppimispotentiaalista, jonka työnantaja voisi lukea. Itsekin rekryä tehneenä täytyy myöntää, että kaikista todistuksen arvosanoista tärkein on kyllä huolellisuuden numero, se kertoo kaiken tarvittavan hakijasta. Samaan syssyyn kaipaisin numeroa esim. tarkkuudesta, luovuudesta sekä siisteydestä. Nämä jos mitkä olisivat valttia uudessa luonnetaloudessa.
Viimeisenä avaisin enemmän koulutusta yksityiselle sektorille. En pääsääntöisesti kannata yksityistämistä, mutta uskon kilpailun voimaan. Ja jos kerta varhaiskasvatus ja sote ovat avatut yksityissektorille, tulkoon sitten myös ja ottakoon ne huiput hoteisiinsa ja näin hieman poistakoot painetta julkiselta sektorilta. Voidaan käyttää verorahat harvempiin mutta paremmin. Jos rehtoreita alkaa hävettää joukkopako kouluistaan (oppilaiden ja opettajien), niin sitten pitää ehkä mennä peilin eteen...
Näille inkluusioon johtaviin erityisen tuen tarpeille on tosiaan kuitenkin moninaisia syitä, ei ainoastaan puutteellinen kuri. Koulu ei ole sosiaalitoimisto, vaikka opettaja usein saakin tehdä psykologin, sosionomin ja (sijais)vanhemman työtä. Mutta oppilasta pallotellaan eri viranomaisten välillä, ihmekö tuo että välistä pallo tipahtaa. Kuten kävi Koskelan tragediassa, jossa kolme 16-vuotiasta on nyt epäiltynä ikätoverinsa poikkeuksellisen raa'aasta murhasta.
Emmi Venäläinen toi puolestaan mielipidekirjoituksessaan 13.2. esiin tiivistäen, että
"inkluusio ei ole ongelma vaan oppimisen tuen puutteellinen resursointi."
Huomio on kokemukseni perusteella täysin oikein. Inkluusio on aliresurssoitua. Se vaatisi paljon enemmän 1) erityisopettajia, 2) koulunkäyntiavustajia ja 3) tiloja. Rahaa ei vain ole annettu, tai sitten joku on vetänyt välistä! Mutta ei tässä vielä kaikki...
...Nimittäin päteviä henkilöitäkään ei ole! Erityisopettajista on pula. Samalla kun opettajista on jopa ylitarjontaa! Henkilöstöä ei kuitenkaan kouluteta tarpeeksi, eivätkä hekään joilla koulutus on, halua tehdä töitä. Miksikö? Koska korvaus on naurettava huomioiden työn vaativuuden. Mikä sitten ratkaisuksi, rahan lisääminen?
Ehdotan toista ajattelutapaa. Tarkastellaan pätevyysvaatimuksia. Mikä tekee (erityis)opettajasta pätevän? Mielestäni luonne, ei muodollinen koulutus — parhaat "erkat" jotka tunnen ovat parhaita, koska he ovat kärsivällisiä, ymmärtäväisiä, huumorintajuisia mutta tiukkoja tarpeen tullen. He ovat se vanhempi jota lapsella ei kotona ole.
Kun oppilas hakkaa toista sakset kädessä naamaan, ei koulutussosiologian kurssista (5 op) ole apua. Kun oppilas kuvaa opettajaa kännykällä, ei koulutuksen historialliset, yhteiskunnalliset ja filosofiset perusteet (5 op) tarjoa apua. Kun oppilaan lisäksi kimppuun käyvät vanhemmatkin (ja ehkä vielä rehtorikin), on turha kaivaa didaktiikan kurssin (5 op) opintomateriaalia esiin. Ja kuinka paljon lohtua suo erityisyyden ja moninaisuuden kohtaamisen kurssi (5 op) siinä vaiheessa, kun oppilas ei suostu kuuntelemaan tai tottelemaan naisopettajaa, koska tämä on nainen:
"[N]aisopettajat ovat valittaneet, että osa muslimioppilaista ei kunnioita heitä heidän sukupuolensa vuoksi. Joskus jopa vanhemmat eivät ole suostuneet keskustelemaan lapsensa koulunkäynnistä naisopettajan kanssa."
— Petäjä, Pia; Piispanen, Sinikka ja Ropponen, Mervi (2013): Islam ja suomalainen koulu. Tampereen ammattikorkeakoulu. Siteeraten lähdettä: Muhammed, Husein (2011): Yhtä erilaiset. Islam ja suomalainen kulttuuri. Teos, Helsinki.
Nämä eivät ole yliopistolla opittavia taitoja. Nämä ovat syntymässä ja elämänkokemuksen kautta hankittuja, siis elämän kovassa korkeakoulussa©. Tämä toki pätee opettajakuntaan laajemminkin, mutta erityisesti erityisopettajiin. Hyvä opettaja erottuu yleensä luonteensa, ei tietojensa puolesta[6]. Varmasti sinäkin, lukija, muistat omilta kouluvuosiltasi ne "hyvät opet". Mikä teki heistä hyviä? Tuskinpa sentään korkeakoulutus. Tatu Luoto, helsinkiläinen luokanopettaja omassa vastineessaan 17.2. tiivistääkin opettajan työn ytimen jatkuvan ylhäältä päin tulevan byrokraattisen ohjauksen keskellä:
"Opettajan työ on ennen kaikkea ihmissuhdetyötä. Tärkeintä on luoda oppilaaseen aito luottamuksellinen suhde, mikä ruokkii yhteistyötä ja oppimista. Tarvitaan aikaa oppilaan ja opettajan kohtaamiselle. Kimi Räikköstä mukaillen: Leave us alone, we know what to do!"
Ennen opettajia koulutettiin seminaareissa, ei yliopistolla. Nykyään korkeakoulutuksen pakotus, halu saada kaikille kolmannen asteen muodollinen tutkinto, on vienyt lapsen pesuveden mukana. Kysymys kuuluukin, miten sitten opettaa opettajille taidoista tärkeintä, toisen kohtaamista?
Opettaminen on sekä tiede että taide. Se ei siis ole puhtaasti yliopistolla opittavissa. Itse asiassa, suurin osa hyvästä opettajuudesta ei ole. Siksi opettajan vaatimuksena ei saisi mielestäni olla puhtaasti yliopistollinen tausta. Tämä kouluttaa meille vain ihmisiä, jotka tietävät mutteivät välttämättä osaa.
Jospa pätevyysvaatimuksetkin päivitettäisiin tämän myötä. (Erityis)opettajiksi heitä, joilla on oikeasti luonnetta toimia ja jaksaa työssään. Heitä löytyy paljon muualtakin kuin vain akatemioista. Heitä löytyy varastoilta, asiakaspalveluammateista, maaseudulta ja kaikkialta. Heille pitää antaa vain peruskoulutus (kyllä, opettajuudessa on myös tietty tiedollinen ulottuvuus, joka olisi todellakin hyvä myös olla!), joka voisi hyvin olla kandidaatintasoinen[7].
On jo lähtökohtaisesti omituista, että nykyään nuorelta vaaditaan maisteria peruskoulu-uudistuksen myötä, vaikka ennen työssä pärjäsi hyvin kandidaatilla. Ja edelleenkin paikoin voi olla vielä töissä ihmisiä, joiden "osaaminen" rajautuu seminaariin. Toisin sanoen opetuksen vaatimukset ovat sekä muuttuneet että eivät ole muuttuneet. Ja sehän ei paljoa järkeä tee.
Kysymys kuuluukin, onko opettajalta vaaditulle korkealle tasolle perusteita? Otetaan esimerkki: itse olen opettanut mm. matematiikkaa peruskoulussa. Suurin haaste on piirtää yhdensuuntaiset suorat. Toisaalla oppilas kysyy, mikä on kolmio. Yhtälöihin ei todennäköisesti edes päästä kuin graafisesti. Vaatimustaso uudessa POPissa esimerkiksi funktioiden osalta:
S3 Algebra: Perehdytään muuttujan käsitteeseen ja lausekkeen arvon laskemiseen. Harjoitellaan potenssilausekkeiden sieventämistä. Tutustutaan polynomin käsitteeseen ja harjoitellaan polynomien yhteen-, vähennys- ja kertolaskua. Harjoitellaan muodostamaan lausekkeita ja sieventämään niitä. Muodostetaan ja ratkaistaan ensimmäisen asteen yhtälöitä ja vaillinaisia toisen asteen yhtälöitä. Ratkaistaan yhtälöpareja graafisesti ja algebrallisesti. Tutustutaan ensimmäisen asteen epäyhtälöihin ja ratkaistaan niitä. Syvennetään oppilaiden taitoa tutkia ja muodostaa lukujonoja. Käytetään verrantoa tehtävien ratkaisussa."
Mutta saadakseen matematiikan opettajan pätevyyden pitää opiskella yliopistossa esimerkiksi kurssi algebralliset rakenteet I (Helsingin yliopisto):
Algebra tutkii abstrakteja laskutoimituksia. Olemme tottuneet, että kolme kiveä ja viisi kiveä ovat yhteen laitettuna yhteensä kahdeksan kiveä. Tämän voi ilmaista kirjoittamalla 3+5=8 ja unohtamalla kokonaan merkitä ne kivet. Mutta jos katsomme vain ilmaisua 3+5=8, emme enää tiedä onko alun perin laskettu kiviä vai kenties kissoja tai koiria. Numerot ovat siis abstrakti käsite, joilla voi ilmaista minkä tahansa lukumäärän ja numeroiden yhteenlasku toimii kuten odotamme lukumäärien yhteen laskemisen toimivan. Samoin voimme abstraktoida koko laskutoimituksen. Laskutoimitus on jotakin, joka yhdistää kaksi alkiota joksikin uudeksi alkioksi. Joukkoa jonka alkioita laskutoimitus yhdistää toisiksi alkioiksi, sanotaan ryhmäksi (jos muutamat valitut ominaisuudet toteutuvat). Esimerkkejä ovat vaikkapa reaalilukujen yhteenlasku, matriisien kertolasku ja kuvauksien yhdistäminen. Tutkimalla yleisesti laskutoimituksia voimme saada leville universaaleja ominaisuuksia, jotka pätevät kaikissa edellä mainituissa esimerkeissä.[8]
Kurssin alkuun käsitellään muun muassa joukkojen ja kuvausten ja laskutoimituksien perusominaisuuksia. Tämän jälkeen siirrytään ryhmien teoriaan. Aiheina esimerkiksi ryhmän virittäminen, aliryhmät, permutaatiot, symmetriat sekä ryhmien isomorfia ja tekijärakenteet.
Sama koskee myös esimerkiksi fysiikkaa. Kvanttifysiikkaa on osattava soveltaa ja normitettava aaltofunktio, mutta luokassa oppilaille sanotaan, että Maan painovoiman aiheuttama kiihtyvyys on 10 m/s^2. Ja niin, liike-energia on (1/2)*m*v^2. Uskokaa vaan. Lukiostakin poistettiin kokonaan pyörimisliike ja kulmanopeus ja sen sellaiset. Olivat liian vaikeita. Puhuessani muiden opettajien kanssa on viesti sama: suurin osa siitä, mitä yliopistossa käytiin läpi oli täysin irrelevanttia työn kannalta ja on sittemmin tullut unohdettua.
Ylikoulutus noin ylipäätänsä on melkoisen typerää yhteiskunnassa. Suomessakin pätevyysvaatimuksia on kasvatettu ja kasvatetaan vailla oikeaa tarvetta tai sisältöä. Tutkinto- ja titteli-inflaatio on jo täällä. Vielä nykyäänkin monessa paikkaa palkka (ja ihminen?) paranee maagisesti, kunhan on saanut gradun ja maisterin paperit. Palkka pitäisi määräytyä tuottavuuden mukaan, mutta Suomessa eletään edelleen jotain 1900-luvun puoliväliä asennoitumisessa korkeakoulutukseen. Ei voi olla niin, että mikä tahansa asiaan liittymätön rämpiminen pitäisi palkita pelkästään sen takia, että siihen on mennyt aikaa ja vaivaa.
Jos minä olisin kuningas, vaihtaisin tutkintopohjaiset pätevyydet kokeella osoitettaviksi. On aivan sama, mistä ja kuinka nopeasti kukin taitonsa hankkii, kunhan sen vain kykenee todistamaan. Tätä varten tarvitaan uusi vallan neljäs jako, sensoraatti[9], joka valvoo osaamisen todistamista ja testaamisen reiluutta. Onhan tällä maalla kyky testata puolet ikäluokasta kahdesti vuodessa YO-kokeella, eiköhän yksi opettajantutkintokin voida tehdä testaamalla moduularisesti eri osia. Kukin saa sitten opiskella kuten haluaa ja voi.
Ja jos saan pyytää, niin tehdään lisätään asiaan oikeaa työssäoppimista. Niin kasvavat parhaat opettajat, tekemällä. Suomessa yleisestikin karsastetaan opetuksesta parasta, mestari-kisällimallia. Varmaankin, koska silloin mestarit saattavat opettaa niin, ettei ministeriö ehdi väliin valvomaan opetuksen oikeaoppisuutta. Ja sekös statisti-Suomea harmittaisi, kun ihmiset eläisivät riippumattomina valtion holhouksesta, vapaina kansalaisina ja ihmisinä!
[1] Myönnän sen, olen epeolatristi!
- Älä luule, että sinä olet jotain.
- Älä luule, että olet yhtä hyvä kuin me.
- Älä luule, että olet viisaampi kuin me.
- Älä kuvittele, että olet parempi kuin me.
- Älä luule, että tiedät enemmän kuin me.
- Älä luule, että olet enemmän kuin me.
- Älä luule, että sinä kelpaat johonkin.
- Älä naura meille.
- Älä luule, että kukaan välittää sinusta.
- Älä luule, että voisit opettaa meille jotakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti